Jäähy – ja miksi en edelleenkään käytä sitä

Yleisön pyynnöstä palaan harrasta paheksuntaakin aiheuttaneeseen kirjoitukseeni jäähyn tarpeettomuudesta. Pääset tarvittaessa kärryille tästä.

Tapaan työssäni kaiken aikaa hyviä, rakastavia vanhempia, jotka luulevat jäähyn olevan olennainen osa kasvatusta – samaan tapaan kuin iltasatu ja ruuasta kiittäminen. Joskus vanhemmat häpeillen tunnustavat, etteivät ole vielä ottaneet käyttöön jäähyä, mutta lupaavat aloittaa ihan pian… Ja toiset äimistelevät, miksei jäähy toimi, vaikka he ovat palauttaneet lapsen miettimispenkille kymmeniä kertoa, ihan niin kuin Supernanny opettaa.

Kaikille heille paasaan seuraavan listan: viisi yleisintä epäkohtaa jäähyn käytössä.

Jäähyä käytetään selvittämättä, mistä on kyse

Jos minkä hyvänsä ikäinen lapsi toistaa kielloistasi huolimatta jotakin toimintaa, hänellä on todennäköisesti siihen hyvä syy. Selvitä mikä se on. Lapsen aloitteen mieltäminen uhmaksi ei edistä millään lailla suhdettanne tai lapsen kehitystä. Jos sinä kiellät lastasi toistuvasti samasta asiasta, sinulla on todennäköisesti siihen hyvä syy. Varmista, että se myös on. Kannattaako todella tuhlata ruutia siihen, ettei yksivuotias saa istua sohvalla (se saattaa likaantua)? Voisiko sohvakiipijän mielessä itää uhman sijaan halu harjoitella uutta taitoa (osaan kiivetä aika hyvin), toimia kuten aikuiset (isikin istuu sohvalla ja katsoo jalkapalloa kuudetta tuntia), ilmaista omia mielihalujaan (kiipeän nyt sohvalle)? 

Jäähy on automaattirangaistus, eikä lainkaan kytköksissä asiaan, joka lapsen toivotaan oppivan

Kasvatuksellinen seuraamus eli rangaistus voi olla ok, kunhan siinä on mieli, jonka lapsi ymmärtää. Seuraamuksen keston pitää olla lapselle käsitettävä, muutoin se menettää täysin merkityksensä. Päivän kielto on kolmivuotiaalle tarpeeksi.

Näin:
Kun nyt revit kirjaston kirjasta sivun, meidän täytyy palauttaa se kirjastoon ja pyytää anteeksi ja maksaa uudesta kirjasta. Sillä kertaa emme lainaa uusia kirjoja. Autan sinua muistamaan, miten varovasti kirjoja täytyy pitää. Ne menevät helposti rikki. Penkillä istuminen ei opeta, miten kirjoja käsitellään tai miten korvataan aiheutetut vahingot. Jatka asian opettamista: kehu lasta, miten hienosti hän sai selvitettyä asian, ja huomaa ne kerrat kun kirja pysyy ehjänä.

Syyllistäminen ja kohtuuton tuohtumus ei edistä asiaa. Vai mitä pitäisit siitä, että hoidettuasi revenneen kirjan maksun ja pahoittelut, katsoo kirjastonhoitaja vielä asiakseen haukkua sinut epäkelvoksi vanhemmaksi, joka ei osaa katsoa edes sen vertaa kakaroidensa perään, etteivät repisi yhteiskunnan varoilla yhteiseksi hankittuja teoksia, joista moni lapsi Afrikassa olisi hyvin kiitollinen.

Jäähyä käytetään innokkaimmin silloin, kun aikuinen on ärsyyntynyt

Jäähyllä – tai muillakin rankaisuilla – aikuinen saa kasvatuksen nimissä hyväksyttävän syyn purkaa kaikenlaista kiukkuaan lapseen. Kun lapsi protestoi, saa aikuinen vielä ihanasti vettä raivomyllyyn. Palauttaessa lasta jäähypenkille seitsemättä kertaa tuntuu raivokin oikeutetulta, vaikka alkuperäinen ärsytyksen syy olisi työasia, puoliso, selluliitti tai oma maali.

Jäähyllä rangastaan yhtä perheenjäsentä, muut selviävät ilman

Useissa perheissä aikuinen saa suuttua, nimitellä, uhkailla, mutta lapsi ei. Epäreilua. Jos jätit itse kirjaston kirjan pienen lapsen repimisetäisyydelle, kanna vastuusi, äläkä ripitä lasta. Jokainen suuttuu, hermostuu, ei jaksa, ei halua, tekee tyhmästi ja tuhmasti. Se on inhimillistä elämää. Jos todella haluat jäähyttää, käytä sitten edes Lentävää jäähyä – koko perheelle. Lentävää jäähyä esitellään niin ikään tässä.

Jäähyä käytetään aivan suotta perheissä, joissa asiat hoituisivat fiksumminkin

Supernanny-ohjelmaan, josta jäähy näyttää levinneen koko kansamme keskuuteen, on valittu viihteen nimissä erityistapauksia: perheitä, joissa ei toimi lainkaan vanhempien ja lasten välinen sukupolviraja. Vanhemmat eivät ole osanneet kieltää lapsiaan asianmukaisesti, antavat sekavia käskyjä, menevät tolaltaan lapsen suuttuessa. Tällöin jäähyllä on markkeerattu näyttävästi sukupolvirajaa: aikuinen määrää, lapsi tottelee.

Et tarvitse jäähyä, jos osaat sanoa ei, pysyt suurin piirtein rauhallisesti kannassasi, vaikka lapsi olisi erimieltä ja kestät ajoittaista syyllisyyden tunnetta, jota lapsen mielen pahoittaminen vanhemmalle aiheuttaa. Jos et vielä osaa, voit opetella. Jatkuva kieltäminen ja pelkkä rankaiseminen ei auta lasta – eikä sinua. Anna oppimisen ja erehtymisen oikeus jokaiselle perheenjäsenelle.

Kohtuvauva

Aurinkoisella eväsretkellä, luonnon hurjan vihreyden keskellä, rävähtää eteen yksi elämän suurista kysymyksistä. Neljävuotiaan suusta, tietenkin:

– Äiti, monesko minun kesä tämä on? 

Lasketaanpa. Ensimmäisenä hän köllötteli viltillä ja kalusi isänsä puutarhasandaalia, toisena kanniskeli lapiota ja pyllähteli, kolmantena juoksi ja höpötteli, neljäntenä harjoitteli pyörällä ajamista ja nyt – viidentenään – kysyy ne tärkeimmät kysymykset.

Kesä paljastaa naapurien pyöristyneet vatsat, tulevan talven vauvat, joiden kohtuviikkoja lasketaan vielä jännittyneenä. Ollaanko jo turvallisilla viikoilla? Joko hän selviäisi? Ja ne vauvat, joiden synnyttämistä odotetaan kärsimättöminä, turvonnein nilkoin, hellettä kiroten.

Minunkin kyselijäni syntyi eräänä talvena suomalaisittain sillä minuutilla, kun tuli pysyvästi näkyviin. Mutta ensin oli se kesä, jonka hän kiemurteli kuumuudessa, kuunteli uimarannan ääniä, jäsensi kokemaansa katseilta suojassa. Pieni piiloihminen, elämänsä ensimmäiseen kesään kutsuttu.

Terminator 2

Ehdottomia suosikkielokuviani on Terminator 2 – Tuomion päivä.

Mikä tutkielma äidin rakkaudesta! Vanhemmistaan erossa kasvaneen lapsen psyykestä! Isäpuolen ja pojan suhteesta! Ihmisyyden perusteista! Kohtalon painosta! Ja ykkösosan tuntien: miten äitiys muokkaakaan naista!

Silti elokuvan kiehtovin ulottuvuus on tarinan pahis: nestemäisestä metallista valmistettu robotti, joka voi ottaa minkä tahansa koskettamansa tavaran tai olennon hahmon.

Mikä äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus vanhemmallekin!

Alkajaisiksi voisin kokeilla lapsena elämistä tässä aikuisille mitoitetussa ympäristössä. Miltä tuntuu nousta bussiin, kun ensimmäinen askelma on navan korkeudella? Miten istua nätisti ruokapöydässä, kun jalat eivät osu lattiaan ja lautanen on kaulan korkeudella? Suojautua, kun kaksi kertaa itseni kokoinen aikuinen hermostuu?

Miten jaksaa jatkuvaa harjoittelun, kehittymisen, oppimisen vaadetta? Miten kestää omaa tietämättömyyttä, kehittymättömyyttä, taitamattomuutta kaikkivoipaisilta vaikuttaviin aikuisiin verrattuna?

Lähde siinä reippaasti ”nukketeatteriin”, ”rippijuhliin”, ”risteilylle”, kun ei ole haaleinta aatostakaan, mitä ne tarkoittavat. Nytkö sinne sitten lähdetään? Lopullisestiko? Onko siellä risteilyllä tiikereitä? 

Mitä on elää mielikuvituksen ja todellisuuden rajan vielä horjuessa? Kun kaverin Mä pystyn hyppäämään kolmen metrin korkeuteen, mutta en viitsi nyt näyttää -jutut menevät täydestä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan, kun ovesta voi yöllä kävellä zombie? Tai joku metallinen kone, joka yrittää tappaa…

Kuka teillä siivoaa?

Muistaakseni J.K. Rowlingin on todennut: ”Nainen ehtii näistä kolmesta kaksi: kasvattaa lapset, pitää talon siistinä, kirjoittaa kirjan.”

Eikä tähän ajankäyttösuunnitelmaan edes sisälly niin kutsuttu itsensä hoitaminen, ansiotyö, ystävät, harrastukset, muu kuin kasvattava perhe-elämä…

Silti mietin muutaman vuoden (ja aivan liian monta kiukkuista imurointivuoroa) ennen kuin uskalsin palkata siivoojan. Miehestäni asiassa ei ollut mitään pohtimista: lehdet täynnä siivoustarjouksia, tartutaan nyt niihin eikä toistemme kurkkuun.

Pelkäsin, että ilman imurointivuoroja lapsistani kasvaa uusavuttomia. Mies muistutti siivoojan käyntien välissä riittävän kyllä pestävää, pyyhittävää, pilkottavaa, tiskattavaa, viikattavaa, pedattavaa ja kerättävää jokaiselle perheenjäsenelle.

Pelkäsin siivoojan palkkaamisen tekevän minusta riistokapitalistin. Mies muistutti, ettemme olleet ajatelleet houkutella siivoajaa asumaan ruokapalkalla kellariimme, vaan maksamme itsenäiselle yrittäjälle, joka hinnoittelee työnsä. Muistin, että olen itsekin työskennellyt kotisiivoojana. Ei tuntunut riistetyltä.

Eniten pelkäsin, että minua pidetään avuttomana, laiskana, kerta kaikkiaan huonona äitinä. Ei viitsi itse edes siivota! Pullatkin ostaa kaupasta. Mies muistutti ystäväpiirimme suvainneen meitä tähänkin asti siitä huolimatta, että maksamme parturille, bussikuskille, päivähoitajalle ja ravintoloitsijalle asioista, jotka periaatteessa osaisimme tehdä itsekin. Tosin heikommin lopputuloksin, mutta eipä siivousjälkemmekään kovin ammattimaista ole.

Lopulta homman ratkaisi ensikohtaaminen lasten kanssa. Ei meille tullut siivoojaa: Meille tuli Helli. Lasten suursuosikki, joka on eteisessä kompastua innokkaisiin apureihin.

– Helli tulee!
– Helli, saanko mä auttaa sinua!
– Ihanat keltaiset hanskat!

Tässä sitä ollaan: Ihan yhtä avuton ja laiska äiti kuin ennenkin. Maksan jo kiitollisena päivähoidolle lasteni kasvattamisesta, miksipä en yhtä kiitollisena Hellille imurointiavusta. Kirjan sentään kirjoitin itse.

Korvausriidat

Miehen kanssa on tullut riideltyä lapsiperhevuosina aika lailla. Toki sitä ennenkin, mutta silloin oli tilaa rähinälle ja sovintoseksille, kolmen päivän mykkäkouluille ja koston kierteille. Perheellisenä piti siistiä sodankäynnin säännöt – siviilien säästämiseksi.

Silti lapset ovat aistineet, aavistaneet, kuulleet, nähneet, pelänneet, surreet sivussa kaikenmaailman riitamme. Uupumuksen ryydittämät sä et ikinä -räjähtelyt, ilkeilyn miinakentät, iltasadunlukuvuorokiistat. Kukapa haluaisi olla rasittava velvollisuus, jonka hoitamisesta rakkaimmat ihmiset riitelevät?

Lastenhoitokiistat ovat tietysti vain maastokuvioitu suojaverkko. Todellinen riidan aiheemme on elämän sietämätön peruuttamattomuus: Lopulliset valintamme. Kuten vanhemmaksi tuleminen.

Siksipä kaveria ei jätetä yksin pikkulapsiperheen juoksuhautaan. Tässä olemme, tällä kokoonpanolla. Tässä seison ja rähjään sinulle, kun en muuta toistaiseksi voi.

Tämän tietäen riitamme ovat aikuistuneet. Riidan aikana oleskellaan neutraalilla vyöhykkeellä. Lapsille kerrotaan, ettei tässä mitään: vähän murjotetaan ja mietitään tahoillamme, asiat saadaan kyllä sovittua.

Pieni syyllisyys silti kaihertaa sydänalassa. Sitä helpottaaksemme riitelemme nykyään aidot hymyt huulilla teatraalisia korvausriitoja, kuten:

- Minun vuoroni pestä lasten hampaat!
- Eei, ei kyllä se on minun vuoro!
- Ihan epistä, kun sinä sait pestä eilenkin!
- No, olkoon menneeksi, sinun vuoro..
- Kiitos!

Lasten silmät loistavat. Vanhemmat riitelevät minusta!

Äidin päiväkirjasta

Onnekasta kyllä, olen pitänyt päiväkirjaa lapsesta asti. Tallessa ovat kesälomakuvaukset, ystävyyden rakoilut ja sen ihanan poitsun antama merkkari. Lapsuuden totiset pohdinnat, kaukaiset tragediat, silloiset elämäni ihanimmat hetket.

Lapseni vasta päiväkirjastani hyötyvätkin. Lukuisat ”äitikin oli ennen lapsi” -vakuuttelut saavat aivan uutta painoarvoa autenttisesta aikalaiskuvauksesta. Kömpelö käsiala, Star Wars -elokuvista haaveilu, vanhempien vaivaannuttava yllättäminen herkällä hetkellä: kuulostaa tutulta! 

Päiväkirjassa lapseni saa tutustua minuun lapsena. Osa tuolloisesta lapsesta elää edelleenkin kaikenmaailman kiukunpuuskien, uhmakohtausten ja ”toi aloitti" -tyyppisten kiistojen muodossa, mutta tämä on jotain erilaista.

Lapsi näkee, miten äitikin on kasvanut aikuiseksi, ei ollut sitä aina. Äiti on ollut joku jo ennen äitiyttään. Hänkin on selvinnyt noloista sattumuksista, kaverivaikeuksista, sydänsuruista.
Siispä: Minäkin kasvan aikuiseksi. Minäkin selviän.

Oma lukunsa ovat sitten teini-iän päiväkirjani; ne pysyvät jemmassa.

Ei vanhemman huoli hukkaan mene

Turhauttavin, tumpeloin ja tuputetuin neuvo vanhemmalle on: ”Älä nyt tollaisesta huolestu”.

Samaan lajiin kuuluvat: ”Älä suotta stressaa, se kuuluu tähän vaiheeseen” ja ”Ei ihme, että lapsikin jo reagoi, kun itse olet niin huolestunut”.

Neuvo tuntuu sopivan valvovan vauvan jo vauhkoille vanhemmille, kasvukäyrillä vajonnutta taaperoaan huolestuneena syöttävälle äidille, kerhossa isän rohkaisusta huolimatta ujostelevan kolmivuotiaan perheelle. Puhumattakaan isompien lasten jo monimutkaisemmista elämänkuluista.

Miksi emme ota todesta toisten vanhempien huolia? Mikä meitä estää kuulemasta hädän todellisuutta, vaikka sen aihe olisi omassa mittakaavassamme mitätön? Miksi emme erota munaa kanasta?

On niin helppoa – ja armollista – unohtaa vauvan valvomisten helvetillisyys. Unikidutus, jota kesti puolitoista vuotta, vaikka tassuteltiin ja rytmitettiin ja hyssyteltiin. Siihen turhauttavaan avuttomuuteen ei ehkä halua eläytyä uudestaan, ei edes toisen vanhemman kautta. Helpompi huitaista huoli pois, kyllä se siitä.

Mutta huolestunut vanhempi tarvitsisi – kuten me kaikki – myötäeläjän. Ei tilannetta tarvitse ratkaista. Riittää, kun ottaa tunteen todesta.

Tumpeloneuvoja todennäköisesti tarkoittaa hyvää. Hän ei vain tajua asian pointtia: Vanhemman huoli ei mene koskaan hukkaan. Huoli on oikotie elämän todellisten kysymysten äärelle.

Miten minä rakastan lapsiani? Millä kaikilla tavoin haluan varmistaa heille hyvän elämän? Mikä kaikki näyttää olevan sen esteenä? Miten kestän ristiriitaisia tunteitani lastani kohtaan: vihaa ja onnea, toivoa ja pelkoa, epävarmuutta ja määräämisen halua?

Eli lopulta: miten rakastaa, vaikka tietää menettävänsä?