Hämmennyn, kun minua kutsutaan bloggaajaksi. Montako g:tä siinä edes on? Vaikka olen kirjoittanut kolmekohanko vuotta ensin Ylelle, sitten omaan blogiini ja nyt molempiin, ei minulle ole muodostunut bloggaajan identiteettiä. Miksi?
Koska bloggaajat ovat niin hienon ihania! Sellaisia kuin Kalastajan vaimo tai Project Maman Katja. Bloggaaja kirjoittaa kivasti, kuvaa kauniisti, ehtii kommentoida ja kirjoittaa toisten blogeihin vastakommentteja, linkittää, reagoida. Twiittaakin hauskoja siinä sivussa.
Minä kirjoitan ryppäissä, kymmenen tekstiä kerralla ja ajastan ne. Tai Hanna ajastaa, koska en itse osaa. Unohdan, mitä olen julkaisemassa. Sudin ideoita muistikirjoihin, jotka unohdan bussiin. Suunnittelen joka vuosi huomioivani ajankohtaiset teemapäivät, mutta siinä vaan vilahti taas ohi yksi Kaksostenpäivä. Ilahdun aina kun joku kommentoi tekstiäni, mutta jos en ehdi saman tien vastata, se jää. Huomasin vasta jälkikäteen blogin täyttäneen vuoden, kun kiihkoilin silloin ihan muusta.
Samalta tuntui kun piti rakentaa äidin identiteettiä. Äidit ovat niin hienon ihania ja minä vaan tällainen… nainen, jolla on lapsi. Muut eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa. Neuvolassa minuun suhtauduttiin ihan oikeustoimikelpoisena vanhempana. Naapurit onnittelivat. Sukulaiset halusivat kuvan ”äidistä ja vauvasta”.
Selvisin ensimmäiset kuukaudet mallirealityjen timantisella ohjeella: Fake it till you make it. Ei sisäisen todellisuuden tarvitse joka hetki vastata ulkoista todellisuutta. Pidinhän yllä baletinharrastajan identiteettiänikin vuosia käymättä kertaakaan treeneissä. Niinpä tein äitimäisiä juttuja ja totuttelin uuteen määritelmääni. Kunnes eräänä päivänä vauvani oli tehnyt minusta ihan oikean äidin.
Ehkä tämä bloggaajan identiteettikin tästä. Ympäristön tuki ainakin on kunnossa.
Kiitos ulkoasusta Hanna Pudas, piirroksista Kati Närhi, kuvista Junnu Lusa, kommenteista kaikki – mutta etenkin Riitta!
Niin, paitsi osa kuvista on minun ottamiani. Erotatte ne kyllä Junnun kuvista. Ei sitä kaikkea pysty sentään feikkaamaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit
torstai 12. helmikuuta 2015
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Terminator 2
Ehdottomia suosikkielokuviani on Terminator 2 – Tuomion päivä.
Mikä tutkielma äidin rakkaudesta! Vanhemmistaan erossa kasvaneen lapsen psyykestä! Isäpuolen ja pojan suhteesta! Ihmisyyden perusteista! Kohtalon painosta! Ja ykkösosan tuntien: miten äitiys muokkaakaan naista!
Silti elokuvan kiehtovin ulottuvuus on tarinan pahis: nestemäisestä metallista valmistettu robotti, joka voi ottaa minkä tahansa koskettamansa tavaran tai olennon hahmon.
Mikä äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus vanhemmallekin!
Alkajaisiksi voisin kokeilla lapsena elämistä tässä aikuisille mitoitetussa ympäristössä. Miltä tuntuu nousta bussiin, kun ensimmäinen askelma on navan korkeudella? Miten istua nätisti ruokapöydässä, kun jalat eivät osu lattiaan ja lautanen on kaulan korkeudella? Suojautua, kun kaksi kertaa itseni kokoinen aikuinen hermostuu?
Miten jaksaa jatkuvaa harjoittelun, kehittymisen, oppimisen vaadetta? Miten kestää omaa tietämättömyyttä, kehittymättömyyttä, taitamattomuutta kaikkivoipaisilta vaikuttaviin aikuisiin verrattuna?
Lähde siinä reippaasti ”nukketeatteriin”, ”rippijuhliin”, ”risteilylle”, kun ei ole haaleinta aatostakaan, mitä ne tarkoittavat. Nytkö sinne sitten lähdetään? Lopullisestiko? Onko siellä risteilyllä tiikereitä?
Mitä on elää mielikuvituksen ja todellisuuden rajan vielä horjuessa? Kun kaverin Mä pystyn hyppäämään kolmen metrin korkeuteen, mutta en viitsi nyt näyttää -jutut menevät täydestä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan, kun ovesta voi yöllä kävellä zombie? Tai joku metallinen kone, joka yrittää tappaa…
Mikä tutkielma äidin rakkaudesta! Vanhemmistaan erossa kasvaneen lapsen psyykestä! Isäpuolen ja pojan suhteesta! Ihmisyyden perusteista! Kohtalon painosta! Ja ykkösosan tuntien: miten äitiys muokkaakaan naista!
Silti elokuvan kiehtovin ulottuvuus on tarinan pahis: nestemäisestä metallista valmistettu robotti, joka voi ottaa minkä tahansa koskettamansa tavaran tai olennon hahmon.
Mikä äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus vanhemmallekin!
Alkajaisiksi voisin kokeilla lapsena elämistä tässä aikuisille mitoitetussa ympäristössä. Miltä tuntuu nousta bussiin, kun ensimmäinen askelma on navan korkeudella? Miten istua nätisti ruokapöydässä, kun jalat eivät osu lattiaan ja lautanen on kaulan korkeudella? Suojautua, kun kaksi kertaa itseni kokoinen aikuinen hermostuu?
Miten jaksaa jatkuvaa harjoittelun, kehittymisen, oppimisen vaadetta? Miten kestää omaa tietämättömyyttä, kehittymättömyyttä, taitamattomuutta kaikkivoipaisilta vaikuttaviin aikuisiin verrattuna?
Lähde siinä reippaasti ”nukketeatteriin”, ”rippijuhliin”, ”risteilylle”, kun ei ole haaleinta aatostakaan, mitä ne tarkoittavat. Nytkö sinne sitten lähdetään? Lopullisestiko? Onko siellä risteilyllä tiikereitä?
Mitä on elää mielikuvituksen ja todellisuuden rajan vielä horjuessa? Kun kaverin Mä pystyn hyppäämään kolmen metrin korkeuteen, mutta en viitsi nyt näyttää -jutut menevät täydestä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan, kun ovesta voi yöllä kävellä zombie? Tai joku metallinen kone, joka yrittää tappaa…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)