torstai 17. marraskuuta 2016

Sillä välin katon rajassa eli valistuksen vaikeudesta

Kuva Sara Hildenin taideomuseosta 2015. Teos: Erno Enkenberg: Huono omatunto (Bad Conscience), 2009


Julkisen valistajan tehtävä on vaikea. Tällä viikolla myrskynsilmään osui Helsingin kaupunki, jonka kotiväkivalta.fi-kampanja herätti kovaa vastustusta.

Näin epäonnistuneeksi tuomitun julisteen ensimmäisen kerran lauantaiaamuna kuntosalin seinällä. Olin varhain liikkeellä, tarmokkaana ja iloisena. Lapset olivat kotona leikkimässä mitä lie, iskänsä nukkumassa krapuloissaan projektin päätösjuhlien jäljiltä.

Luultavasti julisteen valkoisuus herätti huomioni. Kohu ei ollut vielä alkanut, joten  olin vapaa muiden tulkinnoista. Kuva oli minusta osuva, mutta tekstin lukaisin vain nopeasti, koska samalla päivitin käynnykkään treeniohjelmaani. Tunnin päästä olisin muistanut kuvan aika tarkkaan, mutta tekstin suurinpiirtein "Laiminlyönti on väkivaltaa".

Minusta kuva oli jatkumoa Helsingin kaupungin kampanjoille, joissa on nähdäkseni pyritty haastamaan väkivaltaan liittyviä olettamuksia. Mieleen palasi suoralta kädeltä kaksi.

Yksikin lyönti on liikaa-kampanjan ristipistotyöt olivat liikuttavia. Kuvan kotoisuus, tekstin jäätävyys toimi. Vuoden 2015 kamppis on ollut omiaan tälle avoimen rasismin värjäämälle vuodelle: Mikään ihonväri ei kestä väkivaltaa. Kuvitus on nerokas. Sävykartta, jossa yksittäiset, kärsineet värikortit on nimetty uusiksi. Muksijan punainen. Ennakkoluulon sininen.

Joten tämän vuoden julisteen nähdessäni ajattelin läsnäolon ja kontaktin puutetta, josta moni lapsi kärsii jopa kehityksen vaarantavalla tavalla. Ilahduin, että tämäkin laiminlyönnin muoto on nostettu esiin. Minusta juliste kuvasi myös "paremman perheen" todellisuutta, jota harvoin liitetään väkivaltavalistukseen. Ensi vuonna ehkä sitten taloudellinen väkivalta, joka on etenkin parisuhteissa yllättävän yleistä ja sekin aitoa kärsimystä tuottavaa.

En siis nähnyt #someäitiä, poissaolevaa isää tai fyysisen väkivallan väheksymistä.  Äiti(oletettu) ei minusta ollut välinpitämättömän näköinen, vaan varsin innostunut. Ymmärrän silti hyvin äitisyyllistyksen, joka kuvassa on nähty.

Luokkasyyllistys ei ilmeisesti uponnut. En ainakaan löytänyt provosoituneita kommentteja, joissa arveltaisiin Helsingin kaupungin väittävän desinghuonekaluilla sisustamisen lisäävän lasten laiminlyöntiä. Tai koiraperheiden olevan erityisen välinpitämättömiä.

Minustakin kohu on oikeuttu. Kuvaavaa on, että väkivallan eri muodot toistuvat myös somekeskustelussa. Syyllistys, tarkoituksellinenkin väärintulkinta, vähättely, mustamaalaaminen, yksityiskohtiin tarkertuminen, vertaaminen heihin jotka kärsivät vielä enemmän. Niin tuttua monissa muista keskusteluista. Eläimiä ei muka saisi suojella niin kauan kun ihmisiä kärsii. Pakolaisia ei voisi auttaa, koska kotimaassakin on köyhiä. Välinpitämättömyyden vaikutuksista ei saisi valistaa, koska toisia lapsia lyödään.

Tänä syksynä lanseerattiin myös #Kasvatuspuntari-kampanja. Mukana on isoja toimijoita, kuten Väestöliitto, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Unicef. Tärkeä ja tyylikäs kampanja haastaa pohtimaan kasvatusmetodeja, joita ei heti tunnista henkiseksi väkivallaksi.

#Kasvatuspuntarin mainioin anti ovat Siskonpetiläisten videot. Ne ovat hauskoja, ne ovat viiltävän osuvia, ne pakottavat katsomaan peiliin. Hyvä kyllä: isiä on paikalla. Korppeja ei näy.

Katsokaa itse, mutta referoin tässä: Päiväkodilla äiti pokaa hoitajaa. Leikkipuistossa mammat vain somettavat vaikka lapsi on satuttanut itsensä. Munakelloäiti piinaa sadistisella kontrollilla koko perhettä. Perheväkivallallakin pilaillaan: äiti on ansainnut illalla odotettavissa olevan pahoinpitelyn, koska piti suolapurkkia omalla puolella pöytään.

Miksi nämä videot eivät herättäneet samanlaista kohua? Nimenomaan äitejä syyllistetään. Laiminlyönti on ilmeistä. Fyysistä väkivaltaa vähätellään. Ja rahaa on palanut takuulla iso summa.

Todennäköisesti laineet vain liplattivat,  koska Helsingin kaupungin tehtävä yhteiskunnassa on erilainen kuin järjestöjen. Viestinnän suunnittelu on varmasti vaikeampaa kuin vapaammin toimivilla liitoilla. Tamponiportin kaltaista tempausta tuskin olisi voinut toteuttaa kunnallisessa ehkäisyneuvolassa. Koko kaupungin imagokin on vähän nuhjuinen, ei lainkaan someseksikäs.

Työskentelen lasten ja perheiden kanssa niin julkisella, yksityisellä kuin kolmannellakin sektorilla. Väkivallan lukuisia muotoja kohtaa niillä kaikilla. Olen kuullut monesti miten lyöty lapsi toivoo, ettei pahoinpitelevä vanhempi edes huomaisi hänen olevan olemassa. Ja yhtä usein uskomattoman, mutta toden: kontaktia vaille  jäävä lapsi toivoo, että vanhempi vaikka löisi kunhan huomaisi, että olen tässä.

Olemme mieheni kanssa kumpikin välinpitämätön lapsiamme kohtaan joka päivä. Ihan syyllistymättä ja tarkoituksella. Jos miehellä on ollut turhan railakas illanvietto, niin sitten on. Minä käyn treenaamassa vaikka olisi ihana mahdollisuus lauantai-aamuiseen yhteiseen leikkiin pienokaisten kanssa.  Jätän kuuntelematta, koska nyt on  facebookkirppiskiima päällä. Hermoilen liinavaatteiden viikkauksesta.

Onneksemme lapsemme osaavat näyttää, koska välinpitämättömyytemme menee liian pitkälle. Yksi vetäytyy sänkyynsä, peukalo suussaan. Toinen muuttuu täysin ääliömäisiä ideoita saavaksi ikiliikkujaksi. Kolmas kulkee kannoilla tauotta hölöttäen.

Tämän rajan minä luin kampanjasta.  Kuvassa on lapsi, joka roikkuu kattokruunussa. Ehkä hetkellisesti ja onnellisena, ehkä aikuisen huomiota hakien. Emme koskaan saa tietää, jos emme kysy lapselta. Emmekä kysy, jos emme huomaa koko lasta.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Seksuaalinen väkivalta on aina aikuisen syy - ei koskaan lapsen

Vietän vapaapäivää, mutta ajattelen kokoajan työtäni. Etenkin lukuisia seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita ihmisiä, joita olen kohdannut ja tulen vielä kohtaamaan.

Muistan sinut, 8-vuotias tyttö,  jonka housuihin humalainen aikuinen laittoi käden. Keksit keinon poistua tilanteesta ja kerroit toiselle aikuiselle. Hän ei uskonut sinua, vaan kauhistui. Kun sinun olisi pitänyt tavata kähmivä aikuinen uudestaan, löysit voimaa vastustaa. Sinut leimattiin hankalaksi, uhmakkaaksi, muttet luovuttanut. Keksit keinon kertoa uudestaan.

Ja muistan sinut, juuri ja juuri aikuinen mies, joka olit kulkenut psykiatrisen sairaalan pyöröovessa vuosia. Epävakaa persoonallisuus, 1-3 päivän hoitojaksoja, joku yritys terapiaankin. Minäkin ehdin puolessa vuodessa, vastavalmistuneena, sinut sisään- ja uloskirjoittaa muutamaan kertaan. Kunnes eräänä päivänä tulit osastolle aivan uudenlaisena- tyynenä-  ja kerroit.

Teitä on niin  monia muitakin,  osa on vielä lapsia, osa jo aikuisia, joku jo vanhus. Joku on ollut tuskaisassa tilanteessa vuosia, toinen kertaalleen. Moni kertoi heti, ja tuli uskotuksi, mutta kovin moni joutui kertomaan useasti. Vielä useampi ei voinut kertoa, ainakaan sanallisesti. Tapahtunut on pitänyt lukea katseista, hengityksestä, ruumiinkielestä. Jos on osannut, jos on uskaltanut.

Joskus olen ollut se, jolle salaisuus on ensi kerran uskottu. Pahoin pelkään olleeni myös se, joka ei huomannut tai ymmärtänyt. Joka on jäänyt liian jumiin hyvän vanhemman myyttiin. Kunnioittanut liikaa. Tai huomannut kyllä, mutta ollut keinoton, vailla lain voimaa.

Monesti olen ollut se, joka auttaa pohtimaan tapahtuneen merkitystä, kun kaikki on jo tullut julki. Olen saanut nähdä toipumista, taaksejättämistä, kaikesta huolimatta tai juuri siksi eteenpäin suuntautuvan katseen.

Olen nähnyt, että taaksejättämisessä on vaikeinta häpeä ja vastuun jako. Teon kohteeksi joutuneen syvään juurtunut ajatus siitä, että hän on osaltaan aiheuttanut tapahtuneen. Tekijä käyttää tätä usein sumeilematta hyväkseen. "Kiltti tyttö ei olisi lähtenyt mukaan". "Taisit tykätä kun sulla seisoo". "Jos kerrot tästä kenellekään, sinua aletaan inhota".

Siksi haluan sanoa sinulle, joka vielä pohdit kertomista: lapsi ei koskaan ole vastuussa seksuaalisesta väkivallasta. Mikään ajatus, teko, keimailu, sana ei oikeuta aikuista tyydyttämään itseään lapsen kustannuksella. Vaikka aikuisen teko tuntuisi osaltaan hyvältäkin, ei lapsi silti tee väärin.

Jos suinkin voit: kerro. Voit soittaa oman kuntasi lastensuojeluun. Kertoa koulukuraattorille, opettajalle, lääkärille, poliisille.

Olen tavannut myös teitä, seksuaalisen väkivallan tekijät. Tekoa ei saa tekemättömäksi, mutta sen ei tarvitse toistua. Kanna vastuusi lapsen tulevaisuudesta. Kerro, jotta sinä ja lapsi saatte apua. Älä jätä lasta pimeään. Älä luovuta jos viranomainen ei heti ymmärrä- kerro uudestaan.

Sillä tänään ajattelen ennen kaikkea häntä, joka hakee oikeutta Oulun käräjäoikeudessa. Hyssyttelemättä. Avoimin ovin. Kunnioitan häntä suunnattomasti. Tarinansa kertomalla hän jättää häpeän sinne minne se kuuluu- tekijän harteille. 


perjantai 23. syyskuuta 2016

Lapsen traumaattiset kokemukset osa 2- Kuinka rauhoittaa lasta ja itseään?


Suunniltaan olevan lapsen rauhoittaminen on aikuisen tehtävä. Se onnistuu rakentavasti vain, jos aikuinen on itsekin rauhallinen. Omaa raivoaan karjuvan tai hylkäävän vanhemman edessä lapsi saattaa kyllä asettua, hetkeksi. Pysyvämpää ahdistuksen säätelyä opitaan kuitenkin  vain rauhallisessa, aikuisen kannattelemassa tilanteessa. 

Kuvaan tavan, joita voitte kokeilla. Etene portaittain, ajatuksen kanssa. Kyse ei ole pikakikasta. 

1. Traumaattisiin - tai  joskus muuten vain vaikeisin- kokemuksiin liittyy vaikeus säädellä  omaa tunnetilaansa. Ihminen tulee vaikkapa raivokkaan vihaiseksi, järjettömän takertuvaksi, hysteeriseksi tai lamaantuu täysin. Tämän tilan tunnistaminen itsessään tai lapsessaan (tai puolisossa) on hyvä alku rauhoittumiselle. Pienellä lapsella tunteiden säätely on muutoinkin kovin vähäistä.

Tästä syystä olen haluton käyttämään jäähyä. Osa ammattilaisista (ja vanhemmista) kuvaa jäähyä "rauhoittumispaikkana", osa taas  "istu niin monta minuuttia kuin sinulla on ikää, miettimässä mitä tuli tehtyä"-tyylisenä rangaistuksena. Jos jäähyllä tarkoitetaan rauhoittumista yhdessä aikuisen kanssa tai (poikkeustilanteissa) yksin, kannatan. Toivoisin silti, että rauhoittumisjäähylle olisi kuvaavampi nimi, joka erottaisi sen rangaistusjäähystä.

2. Tunteet "tarttuvat" ihmisten välillä. Aluksi rauhallinenkin aikuinen hätääntyy, hikeentyy tai menettää kiinnostuksensa  kun lapsi ei asetukaan. (Rangaistus)jäähy määrätään usein juuri tästä syystä: aikuisen oma tunnetilasäätely pettää  ja hän rankaisee lasta katkaistaaksen tilanteen. 
Ymmärrettävää. Huomaa kuitenkin tämä mekanismi, niin pystyt suojaamaan itseäsi ja lasta paremmin.

3. Kiihtyneessä tai alivirittyneessä tilanteessa ajattelu kulkee aivan omia ratojaan. Älä pyri älykkääseen keskusteluyhteyteen, järkiperäiseen vetoamiseen tai kasvattamiseen (itsesikään kohdalla). Pääasia on nyt keskittyä rauhoittumaan, jotta järki palaa päähän.

4. Myötätunto auttaa. Voi sanoa lapselle (ja itsellesikin) esim: "Huomaan että olet vihainen/kiihtynyt/pelokas. Haluan auttaa sinua. En suutu. En ole vihainen. En huuda sinulle. Olen tässä, sinun kanssasi. Kohta helpottaa. En jätä sinua."

5. Hengitä.  Syvään sisään, syvään ulos. Kutsu lasta hengittämään kanssasi. Pysy samalla lempeässä katsekontaktissa, puhu ystävällisesti.  Voitte harjoitella yhdessä hengittämistä jo etukäteen, rauhallisina hetkinä, ja sopia että otatte keinon sitten tarvittaessa käyttöön. 

6. Käytä kosketusta, jos se auttaa lasta. Monet lapset hyötyvät vakaasta, rauhallisesta silittämisestä ja laajasta vartalokontaktista (esim. vierekkäin makaaminen). Osalle toimii nk. sylihoito, jota olen esitellyt aiemmin (voit katsoa ohjeet tästä). Muista kuitenkin, ettei sylihoito sovi kaikille lapsille, eikä kaikille aikuisille. Rauhoita itseäsikin kosketuksella, kuten sivelemällä olkavarsiasi, halaamalla ja keinuttamalla kehoasi. 

7. Kytke lapsi aikaan ja paikkaan. Traumoihin liittyy kokemus, jossa ahdistuksen vallassa oleva ihminen menettää otteensa ajasta, paikasta ja itsestään. Sitä kutsutaan dissosiaatioksi. Voit puhua rauhassa:" Olemme kotona, minä olen kanssasi. Olet omassa huoneessasi, Katso ympärillesi, tuossa on sänkysi, nallesi yms" Tämä ei tietenkään toimi, jos lapsi on kokenut trauman nimenomaan omassa huoneessaan. Siirrä siis lapsi ja hänen huomionsa turvalliseen kohteeseen. 

8. Älä pakota, mutta jos on pakko, tee se rakastavasti. Älä väheksy lapsen epäreiluuden ja paniikin kokemusta. Ota häpeämättä mukaan muita aikuisia, jos oma säätelysi on pettämässä. Tässä lajissa  ei jaeta "selviän kaikesta yksin"-mitaleja. 

9. Kun tilanne on rauhoittunut, nauttikaa sitä. Älä kiirehdi selvittelemään, vaan pysy lapsen tukena. Voit sanoa, edelleen ystävällisesti, ettet ole vihainen, ja että haluat puhua tapahtuneesta myöhemmin. 

Kuten huomaat, samoja keinoja voi käyttää kuka tahansa vanhempi (tai muu aikuinen) lapsen kanssa. Sinun ei siis tarvitse pelätä, että keinot olisivat vahingollisia, jos lapsella ei olekaan traumaa. 

Käytä aktiivisesti aikaa tunnustellaksesi mikä rauhoittaa juuri sinua. Jollekulle sopii kymmeneen laskeminen, toiselle ehdottamani syvähengitys. Rauhoittava mantra, jota toistaa ajatuksissaan voi olla hyödyllinen. Samoin huomion kiinnitäminen johonkin neutraaliin, esimerkiksi  huoneesta löytyviin k-kirjaimella alkaviin esineisiin.  Osalle toimii turvapaikan ajattelu, kuten: olen tyynen järven rannalla, hyvän päivän iltana, hetkenä ennen kuin solahdan viileään veteen. 

Jos lapsen raivokohtaukset alkavat pelästyttävän tapahtuman jälkeen saattaa kyse hyvinkin olla traumasta. Muista kuitenkin, että osa ulospäin näkyvistä traumaoireista alkaa viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia tapahtuneen jälkeen. Jos oireet alkavat tyhjästä, niitä on usein tai uuvut niihin- hae ammattilaisen mielipide asiaan. Lastenneuvola, perheneuvola, sosiaalitoimen perhetyö, yksityiset palveluntarjoajat - vaihtoehtoja riittää. Netistä löydät esim. Lasten mielenterveystalon huolinavigaattorin, jos haluat vielä pohtia tilannetta. 

Vanhemman omiakin oireita voidaan tasata vuosikymmeniä traumatapahtuman jälkeen. Se on tärkeää, jota voidaan vähentää trauman vaikutuksia lapsen ja vanheman suhteeseen.  Ei meistä kenestäkään ihan ehjää saa, mutta sellaisen kuitenkin, että lapsemme voivat meihin turvata omissa ahdistuksen puuskissaan.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Lasten traumaattiset kokemukset



Jokaisella lapsella on ikäviä, vielä aikuisenakin surettavia kokemuksia.  Rakas koira kuoli, äiti sai raivokohtauksen, vanhemmat eivät päästäneet Mötley Cruen keikalle, vaikka kaikki muut pääsivät. Puhumme näistä muistoistamme joskus "traumoina", mutta tässä postauksessa trauma tarkoittaa vakavampaa kokemusta. 

Olen sivunnut aihetta aiemmin mm. pakolaisuuden, lapsen kokeman väkivallan, Erika-tytön kärsimyksen, ja ADHD-diagnostiikan näkökulmasta. Kertaan kuitenkin pääpointit: 

Traumaatisella tapahtumalla tarkoitetaan suurin piirtein seuraavaa: henkilö kokee, näkee tai kuulee tapahtuneen sellaista, mikä on henkeä tai  terveyttä uhmaavaa hänelle itselleen, läheiselleen tai kenelle tahansa.

Traumaattinen tapahtuma voisi olla esimerkiksi henkirikoksen näkeminen, vaikka uhri ja tekijä olisivat tuntemattomia. Tuntemattoman kuolemasta kuuleminen ei yleensä traumatisoi yksistään vakavasti, vaikka toki voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Toisaalta trauma voi syntyä tilanteessa, jossa lapselle tärkeä ihminen on vähäisessä vaarassa. Esimerkiksi: lapsi näkee suojatiellä kävelevän vanhemman eteen juuri ja juuri pysähtyvän auton. Läheltä piti, huokaa vanhempi, ja on vartin päästä rauhoittunut. Lapsi välttämättä ei.

Pelottavasta tapahtumasta traumatisoituminen on yleisempää silloin, kun uhan muodostaa ihminen, joka on lapselle läheinen. Näin ollen äidin raju raivokohtaus voi olla aidosti traumatisoiva. Perheväkivalta tai insesti traumatisoi yleensä enemmän kuin ulkopuolisen tekijän samanlainen rikos. Tapahtuman vaarallisuus (ulkopuolisen silmin arvioituna) ei siis ole luotettava mittari. 

Karkeasti ottaen traumat jaetaan I tyypin ja II tyypin traumoihin. I tyyppi on kertaluontoinen tapahtuma, kuten yllä kuvattu suojatie-episodi. II tyyppin traumalla tarkoitetaan pitkittynyttä traumaattista elämäntilannetta, kuten sotaa, väkivallan uhan alla elämistä, koulukiusaamista. 

Traumakokemus aiheuttaa vaikeaa, sietämätöntä ahdistusta.  Se voi aluksi näkyä poissaolevuutena, jäätymisenä, raivona, sekavuutena. Ulospäin ei aina näy oireita heti, eikä vielä viikkojenkaan päästä. Aikuisten huomaamat oireet ilmenevät joskus niin myöhään, ettei niitä osata enää liittää tapahtuneeseen.

Voimakas ahdistus herää uudestaan traumasta muistuttavissa tilanteissa. Niitä kutsutaan triggereiksi, laukaisijoiksi. Vanhempansa läheltä-piti-tilanteessa nähneen lapsen trigger saattaisi olla suojatie, jalankulkijan vihreä valo, tai mustavalkoraidallinen matto- mikä tahansa mikä muistuttaa tapahtumasta.

Traumaoireita (joilla ahdistusta yritetään sietää ja välttää) on moninaisia, mutta vanhemmat tai ammattikasvattajat huomaavat yleensä muutaman. Eri asia on, tunnistetaanko ne traumaoireiksi. Yleensä ei. Yleisiä ovat:

Yliviritystila. Lapsi on kierroksilla koko ajan tai äkisti alkaen. Koska kiihtymystilat alkavat triggereistä, joita muut eivät hahmota, lapsi vaikuttaa pimahtavan ilman näkyvää syytä. Lapsi saattaa yrittää säädellä oloaan keinumalla, naputtamalla, liikehtimällä. Monesti arvellaan, että lapsella on ADHD. 

Aliviritystila.  Ahdistusta voidaan säädellä myös "kykemällä itsensä pois päältä". Lapsi ikää kuin putoaa kontaktista, ei näe, ei kuule. Hän ei kykene suoriutumaan tehtävistään, vaan uppoaa omiin ajatuksiinsa, jopa jähmettyy kesken toiminnan. Lapsen arvellaan olevan  "uneksujatyyppiä".

Uhmakkuus ja kieltäytyminen. Trigger-ahdistuksen välttämiseksi lapsi kieltäytyy menemästä tilanteisin, joissa traumamuistoon liittyvä sietämätön tunnetila valtaisi hänet uudelleen. Se on ymmärrettävää, mutta aikuiset usein luulevat lapsen temppuilevan. Rankaiseminen ja pakottaminen pahentavat ahdistusta ja noidankehä on valmis.

Tunnetilojen vaihtelu. Raivokohtaukset, pelkotilat, takertuminen. Pienen lapsen tunteiden säätely on joka tapauksessa keskeneräistä. Voimakas muutos lapsen tavassa käyttäytyä voi olla traumaoire, johon ei auta "ikätasoinen vastuunotto" tai tarrapalkinnot.

Joku sitä vaivaa-fiilis. Aina ei oire ole niin selkeä, mutta tuntuu ettei lapsi voi oikein hyvin. Tavallisia huolen aiheita ovat nukahtamisvaikeus, painajaiset, ruokahaluttomuus, selittämättömät kivut, ilottomuus. 

Kuten huomaa, ei traumadiagnoosi ole helppo. Lapsella saattaa aivan hyvin olla ADHD ja sen lisäksi trauma. Uhmakkuutta on monenlaista. Jotkut vaan unelmoivat enemmän kuin toiset. Edes kaikkien näiden oireiden yhdistelmä ei tarkoita varmuudella traumataustaa.

Asiaa vaikeuttaa lisää välttämiskäyttäytymiseen liittyvä piirre: lapsi ei halua puhua kokemastaan. Vaiteliaisuus saa vanhemmet luulemaan, ettei tiedossa olevastakaan traumaattisesta tapahtumasta kannata puhua. Lapsen vaikea kokemus (kuten väkivalla kohteeksi joutuminen) on myös vanhemmalle traumattinen- ehkä vanhemman omakin ahdistus on niin kova, ettei hän halua ottaa asiaa puheksi. Vanhempi tuumaa: Painetaan villaisella, lapset unohtaa helposti. Ei tehdä tästä nyt numeroa, aleta kaivella vanhoja. 

Traumahoitoja on monenlaisia ja oikeanlaisesta hoidosta on psykoterapeuttien kesken kiistojakin. Itse olen opiskellut vuoden verran lyhytterapeuttista mentelmää, jota käytän lasten traumoissa, koko perheen hoitona. Sen pääpointit ovat:


  • Traumaan liittyvät normaalit reaktiot käydään lapsen ja perheen kanssa läpi
  • Opetetaan ahdistuksen säätelykeinoja
  • Altistetaan lapsi traumamuistolle asteittain, ahdistusta säädellen
  • Puretaan välttämiskäyttäytymistä asteittain
  • Vahvistetaan vanhempien ja lapsen välistä suhdetta, jota trauma yleensä kuormittaa
  • Suunnataan tulevaisuuteen: ikätasoisten kykyjen ylläpitämiseen ja mahdollisimman "tavanomaisessa" elämässä mukana pysymiseen

Menetelmän ideana on, ettei traumaa sinänsä saa tapahtuneeksi, mutta sen vaikutukset minimoidaan. Välttämiskäyttäytyminen kun kaventaa nopeasti elämää. Pelot ja ahdistus vievät pois ikätoverien seurasta, levottomuus pilaa koulumenestyksen. Vanhempien käytös saattaa muuttua ylisuojelevaksi tai toisaalta välinpitämättömäksi. Syyllisyys ja mitä-jos-ajatukset piinaavat perhettä.  

Menetelmän nimi on trauma-fokusoitu kognitiivis-behavioristinen terapia  (TF-CBT). Koulutuksen toteutti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kutsumana Ph D. Amy Hoch.

Omalle vastaanotolleni vapautuu hoitopaikka marraskuussa (tiistaisin, päiväaikaan). Käynnit ovat viikottain ja niitä tarvitaan tilanteesta riippuen n. 10, joskus enemmänkin. 
Löydät traumoihin erikoistuneita, eri tavoilla hoitavia psykoterapeutteja esim. EMDR-yhdistyksen sivuilta, Traumaterapiakeskuksesta, Vastaamosta ja Diacorista.

Mutta paljon voi tehdä lapsen hyväksi kotonakin, tai päiväkodissa ja koulussa. Yli- tai alivirittyneen lapsen akuutti rauhoittaminen on melko samanlaista riippumatta siitä, onko kyseessä trauma tai muu syy. Jatkan niistä seuraavassa postauksessa. 




maanantai 12. syyskuuta 2016

Miksi viedä lapsia taidenäyttelyihin?


Museokortin myötä käyn yhä enemmän taidenäyttelyissä lasten kanssa. Suosikkejamme ovat olleet mm. Tommi Toijan pikkuhahmot (aka. Pikkupelkurin isät) ja Erwin Wurmin hillitön Giant Me, Big Ideal (aka. Makkaramies)  Ja tietysti Kiasman Ernesto Neton ja huni kuin-kansan virkattu maailma! Syksyn juttu tullee olemaan Yayoi Kusaman In Infinity, josta saa esimakua jo Talvipuutarhassa.


Mutta miksi taidetta lasten kanssa? Kirjoitin aiheesta aiemmin puistossa hortoiluun väsähtäneenä. Museokortin myötä tilanne on toinen, kun ei ole enää painetta saada lapsi kiertelemään "koko rahan edestä". Palaan näyttelyyn tarvittaessa yksin tai katson sen jo ennakkoon aikuisseurassa. Sensuuriinkin saattaa olla tarvetta. 


Tietysti he väsyvät ja joskus joutuu rajoittamaan, kun kaikkea ei saa koskea. Mutta niinhän se on elämässä muutenkin.  Ei ole oikeaa tapaa katsoa ja kokeaa  taidetta (tai elämääkään). Lasten kanssa voi keskittyä siihen mitä he jaksavat tai mikä heitä kiinnostaa. Ihan hyvin voi syventyä puhuttelevimpiin tai huvittavimpiin teoksiin. Lapset katsovat tuoreesti, luovat yllättäviä yhteyksiä, eivät tunne kontekstia.

Tärkeintä on minusta kuitenkin teoksen tunnelma, se minkä lapsikin (tai ehkä juuri lapsi) tunnistaa. Lapsi kuitenkin liittää näkemänsä omaan elämänhistoriaansa, asioihin jotka ovat hänelle totta ja joita hän pohtii. Näiden äärellä pääsee tutustumaan lapsensa ajatteluun tavalla, joka ei toteudu ”Oliko kiva päivä tarhassa”-tyylisessä jutustelussa.

Lapsiani  kiinnostavat eniten näyttelyt, jotka ovat ”siis niin läppiä”. Mittasuhteiden liioittelu, mahdollisuus koskea ja kokea, huumori. Ymmärrän sen, mutta silti haluan näyttää heille jotain perinteisempääkin. Siihen sopii juuri nyt Ateneumin Suomen taiteen tarina- kokoelmanäyttely. 


Klassikot uudessa valossa, kuten näyttelyä kuvataan, nostaa ikoniset veistokseet ja maalaukset etualalle, mutta kertoo myös taiteilijan arjesta. Tie mestariteokseksi on pitkä. Taiteilijan on todella nähtävä, sisäistettävä aiheensa, jotta oleellinen säilyisi vuosisatojenkin päähän.

Laajassa näyttelyssä on valittava mitä vilkaisee, mitä katsoo ja minkä lopulta näkee (kuten elämässäkin). Lasten kanssa kulkiessa prosessi mutkistuu: he saattavat nähdä juuri ne teokset, joita vanhempi haluaisi vältellä.  On vanhemmista kiinni mikä merkitys lasten havainnoille annetaan. Samalla huomaa, miten oma ajattelu kulkeekaan. 




Lapsi: Miksi toi mies huutaa? Se on ihan rage! Onks se huumeissa!?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Perheettömän lapsen asema oli 1800-luvun Suomessa toden totta vaikea ja sen kaiku elää yhä nykyisessä diskriminoivassa tavassamme suhtautua nk. vähäosaisiin.





Lapsi: Miksi tyttö menee pois vaikka vanha mies koittaa auttaa sitä?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Hän ei ikävä kyllä yritä varsinaisesti auttaa.  Katsopa tätä #lääppijä…


 


Lapsi: Katso, toi on surullinen ja toi toinen lohduttaa.
Vanhempi: Ne on varmaan vaan  piilosta…
Lapsi jatkaa: Ei ne kyllä ole!  Miksi toi äiti vaan on ton ihme härvelin  kanssa eikä auta?
Vanhempi: Koska silloin ei vielä oltu keksitty kännykkää.


 
Ei oltu ei. Kärsimyksen dokumentointi ja esiin nostaminen oli hidasta, vaikka n
äyttely on aika nopsasti katsastettu. Astumme ulos Ateneumista, Rautatieaseman ihmisvirtaan, tämän päivän syrjittyjen, ahdisteltujen ja yhä lohdutta jäävien lasten  maailmaan. Lapsi pysähtyisi näkemään, mutta häntä hoputtaa eteenpäin klassikoiden klassikko: vanhempi, joka huokaisee tyytyväisenä näytettyään lapsille palan todellista elämää. 

perjantai 2. syyskuuta 2016

Näkymättömät mielikuvitusystävät

Kuva: Lea and the cat, Kovanen (c) Näkymättömät


Mieheni lapsuuden perheessä asui jonkun aikaa Herra Rouvanen. Ei ole ihan selvää mistä hän ilmestyi, mutta Hyrylän seudulta kuitenkin. Epäselväksi jäi myös hänen osallisuutensa lastenhuoneen seinään (sinänsä ihan taidokkaasti) porattuihin reikiin. Tuleva mieheni oli vasta kuusivuotias ja arveli herra Rouvasen olleen päävastuussa. Hänen vanhempansa eivät. Ymmärrettävää kyllä, kun ottaa huomioon, ettei tyyppi itse puhunut heille, näyttäytynyt heille tai ollut edes olemassa heille. Herra Rouvanen kun oli mielikuvitusystävä, pojan mieleen ties mistä rakentunut luovuuden näyte.

Samaa hienoa leikin maailmaa tutkii Verna Kovasen kirja Näkymättömät – Invisibles, joka ilmestyy lokakuussa. Verna valokuvasi ja haastatteli lapsia, joilla oli mielikuvitusystävä, Näkymätön. Kuvissa lapset leikkivät Näkymättömänsä kanssa, kertomuksissaan kuvailevat Näkymätöntä omin sanoin. Kirjan kuuluu tehtäväliite, jonka avulla aikuinenkin pääsee tutustumaan Näkymättömään (lapsen suostumuksella).

Kirja on Vernan, mutta kirjoitin siihen artikkelin mielikuvitusystävien merkityksistä, tutkimustuloksista ja lapsen ajattelusta. Harmittelin Vernalle, ettei itselläni tai lapsillani ole ollut näin kiehtovaa kumppania. Mielikuvitusystävät kun ilmestyvät nykykäsityksemme mukaan enimmäkseen sosiaalisesti taitaville, verbaalisesti lahjakkaille ja pohtiville lapsille. Herra Rouvasen kukoistuskaudella ajateltiin vielä toisin: mielikuvitusystävien arveltiin kertovan lapsen yksinäisyydestä (esikoisilla ja ainoilla lapsilla on heitä enemmän) ja kyvyttömyydestä neuvotella oikeissa ystävyyssuhteissa (koska mielikuvituskaveria saa määräillä miten tykkää).

Onneksi appeni ja anoppini älysivät olla uskomatta silloisia totuuksia. He hyväksyivät Herra Rouvasen olemassaolon, kattoivat hänelle paikan perheen ruokapöytään ja kyselivät hänen kuulumisiaan. Heidän pokkansa piti, kun perheeseen ilmestyi vielä Tiina – Hyrylästä hänkin. Pojan annettiin kuvitella, vaikka seinään poratut reiät olivat kyllä tietynlainen rajapyykki. Ne kun olivat oikeita.

Vaan niin on lapselle – omalla tavallaan – mielikuvitusystäväkin. Lähdin mukaan Vernan projektiin, koska se tutkii niin tärkeää oikeasti-leikisti maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat yleisiä ja joskus aika mahdottomia ja saavat aikuiset hämmennyksiin. Näkeekö lapsi ne oikeasti? Ymmärtääkö hän ettei Herra Rouvanen ole oikeasti-oikeasti todellinen? Pitäisikö lapsen mielikuvitukselle laittaa rajat?

Ei pitäisi. Vernan kirjassa Näkymättömien tarinat ja kuvat tavoittavat lapsen luovuuden ja hartauden, jota aikuisen on vaikea enää muistaa. Meidän aikuisten tulee vain ihailla Näkymättömiä – kasvattamatta, analysoimatta, omimatta lapsen tuotosta itsellemme. Se onnistuu vain kun kunnioittaa kuvattavaansa ja hänen tarinaansa, niin kuin Verna teki.

Sain siitä kouriintuntuvankin esimerkin. Eräällä tapaamisellamme oli mukana poikani, joka Vernan arvostavuuden lumoamana kertoi saman tien sittemmin jo kadonneesta mielikuvituskaveristaan Zarista. Ällistyin aika lailla. Muistin kyllä Zarin (lohikäärme, jota poikani piirteli yhteen aikaan kaikkialle), mutta en ollut tiennyt sen olleen Näkymätön. Kiireessä painaessani en ollut pysähtynyt poikani mielikuvituksen ja pohdintojen äärelle.

Onneksi vielä ehti. Täytimme tehtäväliitteen prototyyppiä jälkikäteen Zaria muistellen. Eihän se ihan sama enää ollut, mutta muisto kuitenkin jostakin todella tärkeästä, lapsen aivan ikiomasta. Tunsin syvää kiitollisuutta. Enkä vähiten siitä, että tämä Näkymätön oli jättänyt lastenhuoneen sisustuksen ennalleen.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Syksyn työkuvioita - jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain Näkymätöntä


Ei työhön paluu mitään, mutta se kaikki muu. Välikausihousut, kun sortseilla piti pärjätä vielä elokuu! Henkilötietolomakkeet! Liikuntavaatteet! Vasara perjantaiksi!

Onneksi lapset eivät tällä kertaa pistä kampoihin. He palaavat näemmä ihan mielellään napakkaan päivärytmiin, eskarivelvollisuuksien ja lukujärjestysten huomaan. Ja minä pääsen hyvillä mielin töihin.

Tänä syksynä työkuvioissa on jotain uuttaa, jotain vanhaa ja jotain näkymätöntä.

Jatkan toistaiseksi kolumneja Helsingin Sanomissa (HS.fi) ja Lääkärilehdessä. Kysy Jannalta-palsta jatkaa netissä ja Meidän perhe-lehdessä. Voit lähettää kasvatukseen, lapsen kehitykseen ja perhe- tai parisuhteisiin liittyviä kysymyksiä tästä.

Uutta - ja sinistäkin- on blogini Samassa pöydässä. Kirjoitussarjan tarkoitus on puolustaa minulle tärkeää olemassaolon tapaa: yhdessä syömistä. Aiheen puolesta kampanjoi laajemmin ELO-säätiön Syödään yhdessä-hanke, jota voi seurata mm. Twitterissä  #syödäänyhdessä.
Samassa pöydässä-blogini on määrämittainen, luettavissa Kaksplussan verkkosivuilla ja se toteutetaan yhteistyössä Fazerin kanssa.

Luennoin ja koulutan edelleen- lista tämän syksyn julkisista luennoista löytyy verkkosivuiltani.

Psykoterapia- ja työnohjausvastaanottoni jatkuu Helsingissä, Koskelantiellä. Teen pari- ja perheterapiaa edelleen, mutta niiltä osin vastaanottoni on toistaiseksi täynnä. Ilmoitan vapautuvista ajoista verkkosivuillani.

Uutena hoitomuotona käytän traumafokusoitua kognitiivis-behavioristista menetelmää. Pitkästä nimestään huolimatta kysessä on nk. lyhytterapia, jossa pyritään helpottamaan trauman kokeneen lapsen tuntemaa ahdistusta. 

Kerron tästä menetelmästä- ja ylipäätään erilaisista psykoterapioista- syksyn mittaan lisää blogissa, Facebook sivuillani (lastenpsykiatri Janna Rantala) ja Twitterissa (@jannarantala).

Aloitan lisäksi erillisen lastenpsykiatrin iltavastaanoton Helsingissä. Ajat, paikat ja varausohjeet päivittyvät lähiviikkoina, vielä ei aikaa voi varata.

Ja se Näkymätön! Ennakkokurkistus tästä, lisää asiaa pikapuolin, kunhan kurahousut on saatu ojennukseen.







maanantai 25. huhtikuuta 2016

Vielä talokaupoista ja mitä ne paljastavat parisuhteesta

Kirjoitin Helsingin Sanomien kolumnissa 20.1.2016 talokaupoista, joissa puoliso oli outo otus. Se poiki pienoisen kiinnostavan twitter-keskustelun, jota en ehtinyt kirjaltani tuolloin täydentää, mutta palaan siihen nyt.

Kolumnin esimerkissä oli kolmikko: minä ja mieheni ja talokauppias. Voisiko sanoa, että meitä oli kaksi plus yksi. Mieheni tietää talojen rakentamisesta huomattavasti enemmän kuin minä, mutta olimme ostamassa taloa yhdessä. Silti myyjä puhui vain miehelleni. Hän ei katsonut minua silmiin, hän vastasi minun esittämiini kysymyksiin suoraan miehelleni, tai ei lainkaan. Mies ja myyjä olivatkin ne kaksi, ja minä olin plus yksi.

Myyjää on turha syyttää. Hän on yhdentekevä osanen minun ja mieheni elämässä. Tilanteen teki hölmöksi (ja paljastavaksi) se, ettemme mieheni kanssa puuttuneet asiaan mitenkään. Minua ketutti, mutta istuin paikallani. Mieheni ei huomannut mitään erityistä. Hänestä myyjä oli myyjä, ihan asiallinen.

Twitter-keskustelussa kysyttiin, enkö syyttänyt miestäni. En syyttänyt, enkä itseäni. Kyse on parisuhteestamme, ja siinä tuolloin vallinneista lainalaisuuksista. Kumpikaan meistä ei taatusti ajatellut, etteikö toisella olisi sananvaltaa talokaupoissa. Mieheni ei ole huomiokyvytön ääliö enkä minä tuppisuu, mutta silti annoimme myyjän sivuuttaa minut täysin.

Suhteen lainalaisuudet tarkoittavat suurin piirtein sitä, etten ajattele olevani jotakin mieltä mutta huomaan parisuhteessa käyttäytyväni kuin olisin. Myyjän käytös ei ollut itse ongelma, vaan se teki parisuhteen lait näkyväksi. Kuten kolumnissa yritin kuvata, on parin syytä huomata jotakin erityistä, jos äitiysneuvolassa puhuttiin vain naiselle. Miksi me suostuttiin siihen? Kuinka emme pyytäneet puhujan huomioimaan molempia? Miksi ihmeessä en kääntynyt miestäni päin ja kysynyt, mitä sä ajattelet tästä?

Jos olisimme mieheni kanssa olleet talokaupoilla todella tasa-arvoisuuteemme uskonut pari, emme olisi suostuneet kahtia jakamiseen. Minä olisin voinut sanoa miehelleni, ehkä jopa myyjän kuullen, että koen olevani nyt tässä isossa päätöksenteossa hassusti ulkopuolinen. Mieheni olisi voinut sanoa myyjälle että meitä on tässä kaksi ostajaa, voisitko vastata myös vaimolleni.

Sen sijaan paljastimme keskinäisellä käytöksellämme, kenen kuuluu puhua talokaupoilla. On turha syyttää myyjää vanhentuneesta sukupuoliroolituksesta, jos itsekin suostuu siihen. Samoin käy, kun terveydenhoitajaa syytetään äitien chat-palstalla isien syrjimisestä, vaikka vaimoihminen on itse sallinut miesihmisen nurkkaan istuttamisen neuvolakäynnillä.

Parisuhteensa tuuletusta kaipaavat lainalaisuudet voi huomata juuri silloin kun kaikenmaailman törpöt kohtelevat miten sattuu. Silloin itse saattaa olla se, joka ei ota huomioon puolisoaan vaan nauttii asiantuntijaksi korottamisesta. Nurkassa istuva voi huomata, miten nimenomaan puolisoni kohtelee minua ihan outona otuksena, ei edes puhu minulle vaan tuolle myyjälle tai terveydenhoitajalle. Mistä ihmeestä meidän suhteessa oikein onkaan kyse? Ketkä ovatkaan ne kaksi ja kuka tai mikä on plus yksi?

Lukuisat puolisot eivät koe yhtään tunkkaiseksi sivuuttamista, tapahtui se sitten julkisesti tai parisuhteen sisällä. Toivovat pikemminkin ettei kukaan vain kysyisi mitään. Saahan sitä sattua olemaan nainen, jota ei kiinnosta niinkään kattoparrun paksuus kuin verhojen laskostiheys, mutta kun kaikki eivät ole. Edelleenkään myyjää syyttämättä: töissä kannattaisi huomioida muitakin suhdevariaatiota.

Maailma on siitä hieno, että monenmoiset sukupuolet ja parisuhteet asioivat talokaupoilla ja neuvoloissa. Lainalaisuudet muuttuvat, kun huomaa niiden hölmöyden ja loukkaavuuden. Hiven kumppanin kuuntelua, rehellisyyttä ja kunnioittamista riittää – myös kaupanteossa. Ehkä herra haluaakin perehtyä vaahteran ja pyökin sävyihin? Ehkä herraa ei ole mailla halmeilla? Kenelle talokauppias olisi puhunut jos olisin ollut paikalla yksin tai vaimoni kanssa?

Eihän kyse ole aina edes sukupuolista. Talokauppias saattoi sivuuttaa minut lukuisista muistakin syistä. Vaikka minun kannaltani on oikeastaan se ja sama, mikä syy lopulta oli. Parisuhde parani, talo ostettiin toiselta kauppiaalta. Vuosia on kulunut, mutta en edelleenkään osta erinomaista tuotetta ihmiseltä, joka mitätöi läsnäoloni.

Joten laita viesti, jos tunnistat olevasi talokauppias vuodelta 2005. Tarjoan ilmaisen koulutuksen parisuhteen moninaisuuden huomioimisesta myyntitilanteessa.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Kirja tuli taloon


Toinen kirjani on painossa. Pitäisi kai tuntua haikealta, mutta kun ei. Kirjaa oli ihana kirjoittaa, ja tein sen tosissani, mutta silti. Se on vain kirja, ei elämäni tarkoitus.

Kliseistä kyllä kirjan kirjoittamisessa on jotain samaa kuin lapsen saamisessa. Ensin – ainakin minulla – on idea, aavistus, jotain hajua mistä haluaisin kirjoittaa. Niin kuin vauvaa toivoessa tai jo odottaessa kerää mielikuvaa lapsesta, tai itsestä vanhempana. Minä aloitan innolla, kerään aineistoa, niin kuin joku selaa vauva.fi-sivuja ja vaunukatalogeja. Tästä tulee siis niin mahtavaa! Pian olen upean teoksen kirjoittaja!

Mutta sitten lukee vähän liikaa nettipalstoja tai gurujen kirjoja ja haluaakin perua koko homman. Apua voiko noinkin käydä synnytyksessä! En halua! Mitä jos kirja onkin ihan huono (ai jos)? Ennen kaikkea lukiessa paljastuu miten hiton vähän tiedän yhtään mistään ja miten massiivinen teoksesta tulee, jos ymppään siihen kaiken lukemani.

Kirjan voisi peruakin. Päätin kuitenkin jättää chatit vähemmälle ja keskittyä omaan ajattelutapaani. Eihän lapseenkaan voi soveltaa jokaista kasvatusideologiaa. Viisainta on valita itselle paras metodi tai luoda ihan oma. Millainen minun maailmani, kirjani, vauvani on? Keräilen havaintoja, viitteitä, ajatuksenjuoksuja. Laputan kaunokirjoista loistavia sitaatteja. Merkkaan muistin elokuvien kohtauksia. Tämän haluan kirjaani, vanhemmuuteni, perheemme traditioihin!

Kahta ei voi salata: rakkautta ja luovaa prosessia. Lapset huomaavat kyllä jotain olevan taas tekeillä. Kaikki tuntuu kiertyvän kirjan ympärille. Katoan mökille viikonlopuksi kirjoittamaan. Ryntään päivällisellä sutaisemaan laskun nurkkaan pikaisen muistiinpanon. Kasaan miehen yöpöydälle liuskapinojani kommenttien toivossa. Olen itse niin innoissani, että hetken kuvittelen hänen ilahtuvan lahjastani. Aah, illan päätteeksi parisuhdeanalyysia, vaihteeksi kirjallisessa muodossa! Kiitos tästä rakas vaimoni! Äärimmäisen stimuloivaa luettavaa tämä raakileversio… Laitanpa heti sivuun kutkuttavan dekkarini ja tartun pinkkaan!

Sarkasmi loukkaa syvästi luovan vaimon ideaaliani. Tarvitsen vertaistukea. Morren maailman kirjailijaretriitti Mathildedalissa balsamoi tietokirjailijan marttyyrihaavat. Muitakin kirjoittajia! Joku jaksaa jauhaa kanssani aikamuodoista ja genreistä. Ihan kuin vertailtaisiin ensimmäisten liikkeiden tuntemista ja vaihdettaisiin nukutusvinkkejä. Kukaan ei kritisoi! Minä kelpaan! Muut pitävät minua ihan oikeasti kirjailijana (tai äitinä)! Oikeasti kukaan ei puhu lapsistaan koko retriitissä, ja sekin tuntuu ihanalta. Minä ja kirjani saamme omistautua toisillemme.

Sitten sitä aloittaa varsinaisen kirjoittamisen – arvellen olevansa aika hyvällä alulla. Lapsi on saatu näkyviin ja kirjan runko näytölle. Onhan tässä jo imetystä kokeiltu ja unikoulut käyty, hyvin on aineistoa kasassa. Vaan kun ei se riitä. Hajanaisista lauseista ei noin vain synny loogisia ajatuksenkulkuja, joita joku tuntematon saattaisi pystyä seuraamaan. Viitevyöry ei vakuuta lukijaa, eikä uhmaikä taltu näppäriä vinkkejä soveltamalla.

Taas kerran joutuu nöyrtymään. Lause ei lähdekään odotetusti lentoon kirjan sivuilla tai lapsen kielenkehityksessä. Mistä kaikki loistavat kirjailijat ja upeat vanhemmat oikein tulevat? Mikä niiden salaisuus on? Miksi minä vaan taon päätäni kasvatukselliseen tai kirjalliseen seinään?

Onneksi on kustannustoimittajia. Ja muita vanhempia. Ja ystäviä. Ihana Marjaana, upeat Mari ja Sirpa, mahtava Antti. Joku lukee – kuuntelee! – sanasta sanaan tekstini. Kommentoi nasevasti, tiukasti, ystävällisesti. Noukkii jyvät. Laventaa ajatteluani. Karsii käsikirjoituksesta 300 kaksoispistettä.

Niin helposti kaikki onkin toisin. Ei enää ole minä vastaan kirjani (tai minä vastaan lapseni), koska joku ulkopuolinen katsoo meitä kahta yhdessä. Näkee sen, mille minä olen sokea niin tekstissäni kuin lapsessanikin. Huomaa miten me kaksi vaikutamme toisiimme. Käskee jättää muihin vertailun sikseen. Näkee meidän yli, ali, ympäri ja syvyyksiin. Ja kertoo sen meille!

Vanhemmuudessa uppoutuu huomaamattaan kaksintaisteluun lapsensa kanssa. Ei tajua, miten apuna voisi olla lapsen toinenkin vanhempi tai joku ystävä, retriittivertainen tai edes ammattilainen, joka auttaisi laskemaan aseet. Sitä katsoo vain lastaan omana luomuksenaan, joka leviää maailmalle muiden katseiden ja tulkintojen armoille. Kritisoitavaksi.

Minun ja tekstini välisen suhteen pelastivat ulkopuoliset, jotka pysähtyivät meidän äärellemme, rauhassa katselemaan. Tästä kirjanikin kertovat. Ensimmäisessä katseltiin vanhemman ja lapsen suhdetta, tässä toisessa parisuhdetta ja ennen kaikkea sitä, miten lapsi suhteen näkee.

Entä miten lapseni näkevät minun ja kirjani suhteen? Ovat kurkkuaan myöten täynnä sitä. Tunkeilija talossa! Vauva vie kaiken huomion! Tai keskimmäisen hartain sanoin: ”Jos sä et olisi kirjailija, sä voisit leikkiä meidän kanssa.” Ei se ihan niin mene, mutta annan ylpeänä kirjailijuuteni ottaa syyt niskoilleen. Joku sentään arvostaa...

Mistä tuleekin mieleen mieheni. Hän taitaa olla kaikkein helpottunein. Kolmas pyörä on karkotettu painotaloon. On kuin vauva olisi siirtynyt omaan sänkyynsä nukkumaan ja mies palannut sohvalta parivuoteeseen. Mies katsoo minua kiitollisena, silittää merkitsevästi käsivarttani. Vihdoinkin kahden. Hän ja kesken jäänyt dekkari.




keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Virpomisvaroitus!



Hyvää naapurimme, noin laajasti ottaen!  Haluaisimme varoittaa, että saatamme soittaa ovikelloasi sunnuntaiaamupäivällä, ei kuitenkaan ennen kymmentä. 

Tiedämme kyllä, ettei tälläinen häiritseminen ole yleensä tapana, mutta nyt meillä olisi tosi mukavaa asiaa. Tahtoisimme toivottaa sinulle kaikkea hyvää; terveyttä, ystäviä, ilahduttavia kohtaamisia tuntemattomien kanssa, maailmanrauhaa ja niin edelleen.

Ymmärrämme hyvin, jos et avaa ovea. Emme pahastu! Jotkut nyt nukkuvat pitkään tai eivät halua ylläpitää juuri tätä perinnettä. Joku vaivautuu omassa ovensuussa seisoskelusta, kotikutoisesta ulkomuodosta tai ties mistä - ei haittaa! Ehkä et edes pidä (minkäänlaisista) lapsista, mutta ei se mitään. Ja totta: on täysin naurettavaa vaatia palkkaa vastineeksi risusta.

Soitamme silti ovikelloasi toiveikkaina. Kun avaat, kysymme vielä erikseen, saako virpoa. Jos avasit oven silkkaa hajamielisyyttäsi tai aivan muunlaisen kohtaamisen toivossa, ehdit vielä kieltäytyä. Lapset saattavat pettyä, mutta sinun ei tarvitse kantaa siitä vastuuta tai syyllisyyttä. Pettymykset nyt kuuluvat elämään, ja tämä on aika pieni sellainen.

Mutta ehkä joku teistä naapureista (laajasti ottaen) sattuu pitämään hartaasti koristelluista risuista, huolella valituista valeasuista, vaivalla harjoitellusta runosta ja lopulta kuitenkin aika vilpittömästä hyvän onnen toivotuksesta. Eikä palkkaakaan ei ole pakko antaa. Kiitos ja hymykin riittävät hyvin!

Emme halua kiusata sinua. Tajuamme kyllä, ettei ole mukavaa paeta kotoa koko sunnuntaiksi. Emme tahdo pakottaa sinua  piilottelemaan verhojen takana tai heräämään ovikellon rämpytykseen. Jätämme sinut taatusti rauhaan, jos laitat oveesi lapun "Ei virpomista, kiitos".

Jos taas sattuu käymään niin upeasti, että suorastaan toivot näkeväsi tohkeissaan hyöriskeleviä lapsia, voit laittaa oveesi virpomiskutsun. Sopivan virpomisajankin voit lisätä, ettemme tunkeile liian aikaisin tai läpi sunnuntain.

Niin tai näin, naapurimme, olet osa jännittäviä lapsuusmuistoja. Tuntemattoman ovi. Ovikellonsoittovuororiita. Ryhmittyminen, rohkeimmat eteen. Avaako se vai ei? Apua- se avaa! Harras sisäänhenkäisy-  kuin yhteisillä keuhkoilla vedetty-  ja... Rituaali, jossa on ripaus rohkeuskoetta mukana. Kiitos naapuri kun osallistut.