Helleaalto ja parinvalinta

Helleaalto paljastaa vakavan puutteen taannoisessa parinvalintaprosessissani.

Tulin kyllä ajatelleeksi puolisoiden (jos ei) yhteisiä (niin ainakin vaivan kanssa siedettyjä tai innolla vastaan väitettyjä) moraalisia, esteettisiä ja musiikillisia näkemyksiä – ja jopa niin kutsuttua rakkautta, mutta turhaan, kaikki turhaan, koska eeppinen epäsuhta ravistelee suhdettamme: käsityksemme siedettävistä nukkumaolosuhteista ovat radikaalissa ristiriidassa.

Minulle hyvät unet takaa meluttomuus ja jos saa vielä toisen valita, niin pimeys. Mutta miehelleni viileys pyhittää kaikki keinot. Normikesäyönä on tarpeen pitää ikkunoita auki kadulle, josta leijuu snagarin kotoisa tuoksu. Uneen tuudittavat niin rekkojen räime kuin viimeisintä kriisiään vähemmän rakentavasti käsittelevät baareista palaajat. Helteen saapuessa makuuhuoneemme muuttuu äänimaailmaltaan sairaalan tehohoitoyksiköksi. Valtava muovinen kone puhaltaa äänekkäästi öristen ainakin teoriassa viileämpää ilmaa asuntoomme, silloin kuin ei vienosti piippaa ties minkä virheen ilmoittaakseen tai lirauta varoittamatta lauhdevesiä matolle.

Lukuisat kiukkuiset yösihinät (Nyt toi helkkarin kone sammutetaan! Hullu, täällä on 26 astetta lämmintä!) eivät ole ratkaisseet asteet vai desibelit -riitaamme. Miehelleni kone on elämän ylläpitäjä, siedettävien (korkeintaan +20 astetta) nukkumaolojen takaaja. Minä vedän kuppikuulosuojaimia korville ja unelmoin kostonhaluisesti uudesta parinvalinnasta. Tuulettajat, älkää vaivautuko!

Lapset osaavat ottaa tämänkin eloonjäämiskiistan rennosti. Palasimme loman päättyessä pikku kaupunkipätsiimme asuttuamme viikon järvessä. Kuuma ja tunkkainen ilma löi vastaan jo ovella. Miehen katse hapuili kohti pelastuskonetta, minä purin huultani. Vain kynnys erotti meidät tutusta kamppailustamme.

Mutta tyttäremmepä ilahtui.
– Äiti! Isä! Meillä on Rion yö! Voimme pitää kotikarnevaalit! 

Puolessa tunnissa olimme sonnustautuneet turbaaneihin, koruihin ja vähiin, värikkäisiin vaatteisiin. Asunnon kuumalla puolella tanssittiin, viileää – ja meluisaa – huonetta käytettiin virkistäytymispisteenä. Maljat kohotettiin, samba soi. Kyllä tällä seuraaviin sateisiin asti pärjää.

Kesä-äiti

Meidän perheessämme on tämänkin suven sulostuttajana ollut Kesä-äiti, tuo monille tuttu Arki-äidin sukulaislaji. Arki-äidin ja Kesä-äidin erottaminen toisistaan on huomattavan helppoa, mutta kerrataan kuitenkin pääkohdat.

Arki-äidin ääntely on kimeää äläälälää tai terävähkö, lopussa nouseva ei.

Kesä-äidin ääntely on autuaista huokauksista ja hyväksyvistä myhäilyistä koostuvaa orgaanista äänimattoa.

Kesä-äiti ei touhota kaiken aikaa paikkoja järjestellen. Mitä nyt yhtä kaappia aloittelee perkaamaan mutta sitten lähdetään mökille, jossa kärpäsen raadot ikkunalaudoilla luovat pesään pittoreskin säväyksen.

Kesä-äiti viihtyy mainiosti lasten kanssa mökillä urospuolisen parittelukumppaninsa puuhaillessa kaupungissa jotakin nimeltä työ. Työ? Kesä-äiti ei muista, Kesä-äiti ei ymmärrä, tralalalaa.

Kesä-äiti ei pese pyykkiä. Puhdas, kerran käytetty, kaksi päivää käytetty, mökkipuhdas. Koskee kalsareita. Muita vaatteita saatetaan harkita iltapäivän mittaan – mutta ei. Kesä-äiti ei pese lapsia, järvi pesee.

Kesä-äiti ei laita ruokaa vaan kaapii kokoon jotakin, koska ei jaksa lähteä kauppaan tänäänkään.

Kesä-äiti lihoo aina. Joka tapauksessa. Katso edellinen kohta. Siksi hän ei sure huomatessaan iltasella laiturijoogan jääneen taas väliin.

Kesä-äiti ei huolittele, kun ei ole peiliäkään. Ihan itseään vartenhan sitä arkenakin nyppii, rasvaa, suihkii ja värjää.

Kesä-äiti on lapsista ihana. Äiti, saadaanhan me pitää se jooko, jooko? 

Ethän sinäkään ota Kesä-äitiä vain loman ajaksi? Hyvällä hoidolla se pysyy hengissä yli arkisen talven.

Toisen roska on toisen aarre

Kesäloman alkaessa kaiken maailman liima-vessapaperi-pullonkorkkiprojektit kurkkivat päiväkodin lokerosta. Kotiin viemisiksi. Muistoiksi lapsen kehittymisestä varhaiskasvatuslaitoksen inspiroivassa ilmapiirissä.

Arkiviikkoina kotiin on jo kannettu omatoimisen kädentaitojen harjoittelun saalis: puolivalmiita värityskuvia, Trash pack -hahmoille kirjoitettuja ruokalistoja, tosi hieno kivi.

Siksipä loman alkuun ehdottomasti kuuluva kodin järjestelyvimma on kova koetus suhteelle. Äiti aloittaa:

– Mikä tämä on? Pitääkö tämä säästää?
– Se on yks mun hirviöpiirustus. Se on tosi tärkeä!
– No entä tämä… tämä. Keppi.
– Tositosi tärkeä.
– Me ei voida hei kaikkea säästää, ei nämä mahdu tänne minnekään.
– Mä voin pitää niitä mun sängyn alla! Juuri näin. Sängyn alla. Kuten pikkulegoarmadaa (rakentelu kesken), seinältä pudonneita (nyt jo valmiita) värityskuvia ja isältä saatua kenkälaatikkoa (pikku kissan pesä).

Pirullinen suunnitelma voimistuu minimalismiin taipuvaisessa päässäni: Laitan lapsen mummolaan yöksi ja raivaan huoneen. Ei se niitä keppejään ulkoa muista. Kun asian laita paljastuu, viheltelen ja katson katonrajaan.

Paha vain, että reiluuden nimissä minun tulisi antaa lapsen siivota oma sängynalustani. Siellä hautuu laatikollinen aarteita: häämatkalta kerättyjä ravintoloiden käyntikortteja ja bussilippuja (tositosi tärkeitä), Ystäväni-kirja vuodelta 1981 (hulvaton), kymmenen vuotta sitten päättyneen sarjan DVD-boksi (hei, se on i-ko-ni-nen), ja tosi hienot äitienpäiväkortit, jotka lapseni tänäkin vuonna minulle väänsivät.

Olkoon. Ehkä meillä on vuorostamme elokuussa hienokivi-installaatio viemisiksi päiväkotiin. Muistoksi lapsen ja vanhemman kehittymisestä lomailun inspiroivassa ilmapiirissä.

Kohtuvauva

Aurinkoisella eväsretkellä, luonnon hurjan vihreyden keskellä, rävähtää eteen yksi elämän suurista kysymyksistä. Neljävuotiaan suusta, tietenkin:

– Äiti, monesko minun kesä tämä on? 

Lasketaanpa. Ensimmäisenä hän köllötteli viltillä ja kalusi isänsä puutarhasandaalia, toisena kanniskeli lapiota ja pyllähteli, kolmantena juoksi ja höpötteli, neljäntenä harjoitteli pyörällä ajamista ja nyt – viidentenään – kysyy ne tärkeimmät kysymykset.

Kesä paljastaa naapurien pyöristyneet vatsat, tulevan talven vauvat, joiden kohtuviikkoja lasketaan vielä jännittyneenä. Ollaanko jo turvallisilla viikoilla? Joko hän selviäisi? Ja ne vauvat, joiden synnyttämistä odotetaan kärsimättöminä, turvonnein nilkoin, hellettä kiroten.

Minunkin kyselijäni syntyi eräänä talvena suomalaisittain sillä minuutilla, kun tuli pysyvästi näkyviin. Mutta ensin oli se kesä, jonka hän kiemurteli kuumuudessa, kuunteli uimarannan ääniä, jäsensi kokemaansa katseilta suojassa. Pieni piiloihminen, elämänsä ensimmäiseen kesään kutsuttu.