Anna aikaa puolisolle

Mistä tietää vauvaperhe-elämän tiukimman vaiheen olevan ohi? Kun voi jo aidosti ilahtua kavereiden synnytystekstareista.

Oman vauvaperheaikamme elimme tiukasti ajan hermolla. Jo liikenneruuhka romahdutti ennakoimisen hauraan tukirakennelman. Kolme lasta itkee isäänsä, ja herra vaan istuu ruuhkassa! Kaveriperheiden vauvauutisia seurasi heti onnittelujen jälkeen painajainen: varpajaiset. Mies lähti täysin ennakoimattomasti suorittamaan riittiä ja minä jäin yksinäni paiskomaan lapsia petiin. Kuulostaa helpolta mutta ei ollut. Omat voimat olivat niin vähissä, ettei ollut vipata miehelle viittä minuuttia – koko illan lahjoittamisesta puhumattakaan.

Ei ole mukavaa olla se puoliso, joka aina roikkuu toisen lahkeessa – kuin neljäs lapsi – kerjäämässä aikaa. Tai olla vaimo, joka lähettää toisen matkaan happamin ilmein, korkoa kasvava marttyyrilasku takataskussa. Ajan pihtaaminen alkaa vaikuttaa luonteenpiirteeltä, vaikka kyse on vain olosuhteista: akuutista käteisajan vajauksesta.

Kun aikavaje kiristää suhdetta, aletaan ympäriltä neuvoa sijoittamaan kahdenkeskiseen aikaan. Kokeiltu on. Siinä sitä istuttiin kylpylähotellin sängyllä ihan kahdestaan, ja minä yritin teeskennellä, etten ajattelisi koko ajan lapsia, ja mies, ettei ajattelisi koko ajan seksiä. Sitäkin tarvitaan, mutta ei välttämättä heti. Ensin piti saada ihan omaa aikaa.

Aikaa, jolloin saa hyvällä omallatunnolla lähteä käymään – mies ja lapset toivottavat hymyillen hauskaa iltaa. Kukaan ei itke. Ei edes äiti.

Aikaa, jolloin saa tehdä ihan mitä huvittaa tarvitsematta miettiä, minkä muun edelle se kiilaa epäoikeudenmukaisesti. Että saako isä nyt istua yhdentekevässä leffassa, kun lapsillakin on tarpeita. Kun sitten palaa kotiin, otetaan ilolla vastaan. Toitko tuliaisia: konkreettisia tai kokemuksia? Eikä haittaa, jos ei niin tunnilleen tiedä, koska palaa. Illanvenymistekstariin vastataan iloisella hymiöllä. Omakin mieli on rauhallinen. Kyllä ne löytävät jonkin nurkan, johon käpertyä yöksi, jos sänky on myllätty nukkumakelvottomaksi.

Ja jos nyt sattuu venähtämään ihan pikkutunneille, so what. Seuraavana aamuna ei tarvitse olla ennen kuutta jotakuta hyssyttelemässä, puurottamassa, hyvittelemässä. Miestä vain naurattaa, kun pikkurouva on parhaansa mukaan juhlinut. Leikkiköön lapset siellä aamun keskenään, kun äiti korjaa eilisen satoa.

Päivää riittää läjässä löhöilyyn, pyykkivuoren naureskeluun. Ruokaa ruvetaan laittelemaan, kun joku mainitsee nälän toistamiseen. Kaverilta tullut tekstari huomataan vasta tuntien kuluttua: odotus on päättynyt, uusi vauva on tullut näkyviin.

Joten onnea perhe Karjalainen! Voisinpa antaa teille lahjaksi siivun tästä nyt niin yltäkylläisestä aikavarannostani. Saisitte aikaa ihmeteltäväksi, viipyiltäväksi, tuhlattavaksi asti. Vaan fysiikan lait pakottavat tyytymään toiseksi parhaaseen lahjaideaan. Lähetän tyytyväisen miehen varpajaisiin.

Kohtuvauva

Aurinkoisella eväsretkellä, luonnon hurjan vihreyden keskellä, rävähtää eteen yksi elämän suurista kysymyksistä. Neljävuotiaan suusta, tietenkin:

– Äiti, monesko minun kesä tämä on? 

Lasketaanpa. Ensimmäisenä hän köllötteli viltillä ja kalusi isänsä puutarhasandaalia, toisena kanniskeli lapiota ja pyllähteli, kolmantena juoksi ja höpötteli, neljäntenä harjoitteli pyörällä ajamista ja nyt – viidentenään – kysyy ne tärkeimmät kysymykset.

Kesä paljastaa naapurien pyöristyneet vatsat, tulevan talven vauvat, joiden kohtuviikkoja lasketaan vielä jännittyneenä. Ollaanko jo turvallisilla viikoilla? Joko hän selviäisi? Ja ne vauvat, joiden synnyttämistä odotetaan kärsimättöminä, turvonnein nilkoin, hellettä kiroten.

Minunkin kyselijäni syntyi eräänä talvena suomalaisittain sillä minuutilla, kun tuli pysyvästi näkyviin. Mutta ensin oli se kesä, jonka hän kiemurteli kuumuudessa, kuunteli uimarannan ääniä, jäsensi kokemaansa katseilta suojassa. Pieni piiloihminen, elämänsä ensimmäiseen kesään kutsuttu.

Vauvan puhetta

Ihana lounas keskellä kaupunkia. Hyvää ruokaa, kotoista puheensorinaa ja mahtavaa seuraa – naapuripöydässä

Äitinsä olan yli maailmaan tutustuu arviolta 10 kuukauden ikäinen sydäntenmurskaaja. Sitä tyyppiä, joka saa tällaisen keski-ikäistyvän rouvan harkitsemaan sittenkin vielä yhtä yöheräilyhelvettiä. Kurkistus. Vilkutus. Hymy!

Ja sitten vilkaisu äitiin: Onko toi tyyppi ihan ok? 

Äitikin vilkaisee. Hymyilen niin normaalisti kuin pystyn: ”Ihana vauva … Minkä ikäinen hän on?”

Juttelemme hetken niitä näitä vauvoista, äideistä, säästä… Sydämenmurskaaja osallistuu paukuttamalla lusikalla pöytään (ruokailusta puhuttaessa), pyrkimällä kohti vaunujaan (päiväunista puhuttaessa) ja esittelemällä kenkiään (kävelemään oppimisesta puhuttaessa).

Pienen pieni ihminen on sosiaalisesti jo tavattoman taitava. Hän on etsinyt ja saanut kontaktin minuun, varmistanut äidiltään, olenko turvallinen tyyppi, ja (äidin tämän vahvistettua) ollut täysillä mukana keskustelussamme. Äidin sosiaalinen kyvykkyys – vauvan vilkaisun ymmärtäminen kysymykseksi, minun kanssani sopivan kepeään keskusteluun lähteminen, vauvan keskusteluun osallistumisen myönteinen huomioiminen – siirtyy vauvankin kyvyksi.

Hetken päästä juttumme jäävät toiseksi; kahvilaan saapuu hurmuri numero kaksi vaunuissaan. Vauvat tervehtivät estoitta ravintolasalin poikki toisiaan. Terve terve, sinäkin täällä, täysin mukana elämässä.