Toisen roska on toisen aarre

Kesäloman alkaessa kaiken maailman liima-vessapaperi-pullonkorkkiprojektit kurkkivat päiväkodin lokerosta. Kotiin viemisiksi. Muistoiksi lapsen kehittymisestä varhaiskasvatuslaitoksen inspiroivassa ilmapiirissä.

Arkiviikkoina kotiin on jo kannettu omatoimisen kädentaitojen harjoittelun saalis: puolivalmiita värityskuvia, Trash pack -hahmoille kirjoitettuja ruokalistoja, tosi hieno kivi.

Siksipä loman alkuun ehdottomasti kuuluva kodin järjestelyvimma on kova koetus suhteelle. Äiti aloittaa:

– Mikä tämä on? Pitääkö tämä säästää?
– Se on yks mun hirviöpiirustus. Se on tosi tärkeä!
– No entä tämä… tämä. Keppi.
– Tositosi tärkeä.
– Me ei voida hei kaikkea säästää, ei nämä mahdu tänne minnekään.
– Mä voin pitää niitä mun sängyn alla! Juuri näin. Sängyn alla. Kuten pikkulegoarmadaa (rakentelu kesken), seinältä pudonneita (nyt jo valmiita) värityskuvia ja isältä saatua kenkälaatikkoa (pikku kissan pesä).

Pirullinen suunnitelma voimistuu minimalismiin taipuvaisessa päässäni: Laitan lapsen mummolaan yöksi ja raivaan huoneen. Ei se niitä keppejään ulkoa muista. Kun asian laita paljastuu, viheltelen ja katson katonrajaan.

Paha vain, että reiluuden nimissä minun tulisi antaa lapsen siivota oma sängynalustani. Siellä hautuu laatikollinen aarteita: häämatkalta kerättyjä ravintoloiden käyntikortteja ja bussilippuja (tositosi tärkeitä), Ystäväni-kirja vuodelta 1981 (hulvaton), kymmenen vuotta sitten päättyneen sarjan DVD-boksi (hei, se on i-ko-ni-nen), ja tosi hienot äitienpäiväkortit, jotka lapseni tänäkin vuonna minulle väänsivät.

Olkoon. Ehkä meillä on vuorostamme elokuussa hienokivi-installaatio viemisiksi päiväkotiin. Muistoksi lapsen ja vanhemman kehittymisestä lomailun inspiroivassa ilmapiirissä.

Kuka teillä siivoaa?

Muistaakseni J.K. Rowlingin on todennut: ”Nainen ehtii näistä kolmesta kaksi: kasvattaa lapset, pitää talon siistinä, kirjoittaa kirjan.”

Eikä tähän ajankäyttösuunnitelmaan edes sisälly niin kutsuttu itsensä hoitaminen, ansiotyö, ystävät, harrastukset, muu kuin kasvattava perhe-elämä…

Silti mietin muutaman vuoden (ja aivan liian monta kiukkuista imurointivuoroa) ennen kuin uskalsin palkata siivoojan. Miehestäni asiassa ei ollut mitään pohtimista: lehdet täynnä siivoustarjouksia, tartutaan nyt niihin eikä toistemme kurkkuun.

Pelkäsin, että ilman imurointivuoroja lapsistani kasvaa uusavuttomia. Mies muistutti siivoojan käyntien välissä riittävän kyllä pestävää, pyyhittävää, pilkottavaa, tiskattavaa, viikattavaa, pedattavaa ja kerättävää jokaiselle perheenjäsenelle.

Pelkäsin siivoojan palkkaamisen tekevän minusta riistokapitalistin. Mies muistutti, ettemme olleet ajatelleet houkutella siivoajaa asumaan ruokapalkalla kellariimme, vaan maksamme itsenäiselle yrittäjälle, joka hinnoittelee työnsä. Muistin, että olen itsekin työskennellyt kotisiivoojana. Ei tuntunut riistetyltä.

Eniten pelkäsin, että minua pidetään avuttomana, laiskana, kerta kaikkiaan huonona äitinä. Ei viitsi itse edes siivota! Pullatkin ostaa kaupasta. Mies muistutti ystäväpiirimme suvainneen meitä tähänkin asti siitä huolimatta, että maksamme parturille, bussikuskille, päivähoitajalle ja ravintoloitsijalle asioista, jotka periaatteessa osaisimme tehdä itsekin. Tosin heikommin lopputuloksin, mutta eipä siivousjälkemmekään kovin ammattimaista ole.

Lopulta homman ratkaisi ensikohtaaminen lasten kanssa. Ei meille tullut siivoojaa: Meille tuli Helli. Lasten suursuosikki, joka on eteisessä kompastua innokkaisiin apureihin.

– Helli tulee!
– Helli, saanko mä auttaa sinua!
– Ihanat keltaiset hanskat!

Tässä sitä ollaan: Ihan yhtä avuton ja laiska äiti kuin ennenkin. Maksan jo kiitollisena päivähoidolle lasteni kasvattamisesta, miksipä en yhtä kiitollisena Hellille imurointiavusta. Kirjan sentään kirjoitin itse.