Kuka teillä siivoaa?

Muistaakseni J.K. Rowlingin on todennut: ”Nainen ehtii näistä kolmesta kaksi: kasvattaa lapset, pitää talon siistinä, kirjoittaa kirjan.”

Eikä tähän ajankäyttösuunnitelmaan edes sisälly niin kutsuttu itsensä hoitaminen, ansiotyö, ystävät, harrastukset, muu kuin kasvattava perhe-elämä…

Silti mietin muutaman vuoden (ja aivan liian monta kiukkuista imurointivuoroa) ennen kuin uskalsin palkata siivoojan. Miehestäni asiassa ei ollut mitään pohtimista: lehdet täynnä siivoustarjouksia, tartutaan nyt niihin eikä toistemme kurkkuun.

Pelkäsin, että ilman imurointivuoroja lapsistani kasvaa uusavuttomia. Mies muistutti siivoojan käyntien välissä riittävän kyllä pestävää, pyyhittävää, pilkottavaa, tiskattavaa, viikattavaa, pedattavaa ja kerättävää jokaiselle perheenjäsenelle.

Pelkäsin siivoojan palkkaamisen tekevän minusta riistokapitalistin. Mies muistutti, ettemme olleet ajatelleet houkutella siivoajaa asumaan ruokapalkalla kellariimme, vaan maksamme itsenäiselle yrittäjälle, joka hinnoittelee työnsä. Muistin, että olen itsekin työskennellyt kotisiivoojana. Ei tuntunut riistetyltä.

Eniten pelkäsin, että minua pidetään avuttomana, laiskana, kerta kaikkiaan huonona äitinä. Ei viitsi itse edes siivota! Pullatkin ostaa kaupasta. Mies muistutti ystäväpiirimme suvainneen meitä tähänkin asti siitä huolimatta, että maksamme parturille, bussikuskille, päivähoitajalle ja ravintoloitsijalle asioista, jotka periaatteessa osaisimme tehdä itsekin. Tosin heikommin lopputuloksin, mutta eipä siivousjälkemmekään kovin ammattimaista ole.

Lopulta homman ratkaisi ensikohtaaminen lasten kanssa. Ei meille tullut siivoojaa: Meille tuli Helli. Lasten suursuosikki, joka on eteisessä kompastua innokkaisiin apureihin.

– Helli tulee!
– Helli, saanko mä auttaa sinua!
– Ihanat keltaiset hanskat!

Tässä sitä ollaan: Ihan yhtä avuton ja laiska äiti kuin ennenkin. Maksan jo kiitollisena päivähoidolle lasteni kasvattamisesta, miksipä en yhtä kiitollisena Hellille imurointiavusta. Kirjan sentään kirjoitin itse.

Lasten nolostuttavat mielipiteet

Lapset sitten osaavat nolata vanhempansa. Kuulkaa vaikka tätä:

Mieheni oli poikamme kanssa uimahallissa. Vastapäisellä penkillä toinen mies puuhaili omiaan, mitä lie, ei mieheni ehtinyt sitä niin kytätä. Mutta poika kyllä ehti.

”Isi, mitä toi mies oikein tekee? Toi mies tossa, toi muhkurapää?”

Mieheni vilkaisi ja meni vaikeaksi. Muhkurapäähän se siinä. Näytti pukevan lentosukkia jalkaansa.

Mitä nolostunut vanhempi voi lapselle vastata? Kyllä lentosukkien pukemisen voisi lapselle selittääkin, mutta samalla tulisi todennetuksi kaljun sukkien pukijan todella olevan Muhkurapää. Hyssyttely tai toruminen antaisi ymmärtää, että on tosi noloa olla kalju. Hämäys saattaisi toimia – Katso, isillä on välipalakeksi mukana! – mutta osa lapsista voimistaa viestiään ja sen volyymiä, jos kysymys ei mene heti perille.

Kotona mieheni puisteli vieläkin kiusaantuneena päätään. Olemme ilman muuta opettaneet lapsellemme, ettei toisen ihmisen ulkonäön, ilmeiden, puhetyylin tai tapojen ääneen ihmettelyä pidetä kohteliaana toimintana, etenkään jos hän itse kuulee kommentit. Mutta vähänpä se nyt auttoi.

Tajusimme lapsemme kasvaneen tynnyrissä: Elämänpiiriimme ei kuulunut yhtä ainutta kaljua ihmistä. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut poliittisesti korrektia sanaa, jolla kuvata kiinnostuksensa kohdetta.

Näin saattaa käydä jatkossakin, muiden ominaisuuksien suhteen. Siksi ehdotan kansainvälistä sopimusta koskien korrektiuden rajoja vasta opettelevien lasten puheita: ilmoitettu mielipide on lapsenomainen ja henkilökohtainen, eikä välttämättä vastaa varttuneempien perheenjäsenten näkemyksiä.

Ja lasten kasvuun varautuen: ”Onko toi nyt muotia” ja ”Mikä ihmeen kampaus sillä sun kaverilla oikein on” ovat korrektiuden rajoja opettelevan vanhemman niiiiin noloa puhetta, eivätkä välttämättä vastaa jotain sentään tajuavien perheenjäsenten näkemyksiä.

Uusintapainos

llahduttava uutinen kustantajalta: kirjastani otetaan uusintapainos. Kunpa elämästäkin saisi! 

Vaikka tavallaan, hetkittäin, sitä tuntuu lasten kautta saavankin.

Minä ja mieheni päätämme elämämme arkiset asiat: missä asumme, mitä harrastamme, syömme, puuhailemme. Teemme tietysti ratkaisut lasten hyväksi. Mutta mikä se hyvä on? Oma unelmalapsuutemme: korjattu uusintapainos.

Lapsuuteni harmittavan harvinaiset kulttuurinautinnot korvataan kukkuramitoin. Viis siitä, että lapseni nukahtaa Prinsessa Ruususen kolmannessa näytöksessä: kulttuuri kuuluu hyvään lapsuuteen Partioleireillä viihtyneen isän lapsi lähtee Jamboreelle tai itkee ja lähtee. Leirielämä opettaa selviytymistaitoja ja yhteisöllisyyttä, ja sitä paitsi metsässä lasten on hyvä hengittää.

Jossain kohtaa unohtui, että lapsellani on oma unelmalapsuus. Se saattaisi jopa toteutua, jos lakkaisin käsikirjoittamasta omaani.

Lukutaitoisen turva ja turvattomuus

Jälleen yksi askel kohti suojatonta maailmaa: esikoinen oppi lukemaan.

Pieni vauva on vain hoitajiensa julmuuden armoilla, muusta hän ei tiedä. Jos pysyn millään tavoin tolkuissani, ei lapseni tiedä, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu.

Leikkipuistoissa, kaverikuvioissa jo vähän isommaksi kasvanut lapseni kokee vähintäänkin sosiaalista julmuutta. Joku pamauttaa lapiolla, kutsuu pikkuvauvaksi, ei ota leikkiin. Epäkohteliasta, mutta vielä selitettävissä ja lohdutettavissa.

Instituutioissa en voi suojella lastani aikuisten julmuudelta. Joskus vaan päivähoitajallakin palaa pinna tai opettaja sanoo aika loukkaavasti. Epäreilua – ilman muuta! – mutta niin inhimillistä. Selvitetään asia, kyllä se tästä.

Mutta nyt esikoiseni lukee lööpit. ”Äiti, kuka on Eerika?” 

On mahdoton vastata rehellisesti tavalla, joka ei järkyttäisi lasta. Se julmuus, jonka Eerikaksi kutsuttu tyttö joutui kokemaan, on sietämätöntä edes luettuna. Ja tälläkin hetkellä lukuisien lasten todellisuutta.

Lukutaidon myötä kotiimme vyöryy arkisen julmuuden – jäkättämisen, syyllistämisen, uhkailun – rinnalle tieto maailman kohtuuttomuudesta. Siitä voi puhua, sitä voi surra, mutta sitä ei voi täysin selittää pois.

Ainoa suojamme on muistaa myös ihmisten hyvyys, turvallinen läheisyys, satujen maailma. Siksi lukutaitoinen esikoisemme kuuntelee tänäänkin vanhemman ääneen lukeman iltakirjan.