 |
Kuva Sara Hildenin taideomuseosta 2015. Teos: Erno Enkenberg: Huono omatunto (Bad Conscience), 2009 |
Julkisen valistajan tehtävä on vaikea. Tällä viikolla myrskynsilmään osui Helsingin kaupunki, jonka kotiväkivalta.fi-kampanja herätti kovaa vastustusta.
Näin epäonnistuneeksi tuomitun julisteen ensimmäisen kerran lauantaiaamuna kuntosalin seinällä. Olin varhain liikkeellä, tarmokkaana ja iloisena. Lapset olivat kotona leikkimässä mitä lie, iskänsä nukkumassa krapuloissaan projektin päätösjuhlien jäljiltä.
Luultavasti julisteen valkoisuus herätti huomioni. Kohu ei ollut vielä alkanut, joten olin vapaa muiden tulkinnoista. Kuva oli minusta osuva, mutta tekstin lukaisin vain nopeasti, koska samalla päivitin käynnykkään treeniohjelmaani. Tunnin päästä olisin muistanut kuvan aika tarkkaan, mutta tekstin suurinpiirtein "Laiminlyönti on väkivaltaa".
Minusta kuva oli jatkumoa Helsingin kaupungin kampanjoille, joissa on nähdäkseni pyritty haastamaan väkivaltaan liittyviä olettamuksia. Mieleen palasi suoralta kädeltä kaksi.
Yksikin lyönti on liikaa-kampanjan ristipistotyöt olivat liikuttavia. Kuvan kotoisuus, tekstin jäätävyys toimi. Vuoden 2015 kamppis on ollut omiaan tälle avoimen rasismin värjäämälle vuodelle: Mikään ihonväri ei kestä väkivaltaa. Kuvitus on nerokas. Sävykartta, jossa yksittäiset, kärsineet värikortit on nimetty uusiksi. Muksijan punainen. Ennakkoluulon sininen.
Joten tämän vuoden julisteen nähdessäni ajattelin läsnäolon ja kontaktin puutetta, josta moni lapsi kärsii jopa kehityksen vaarantavalla tavalla. Ilahduin, että tämäkin laiminlyönnin muoto on nostettu esiin. Minusta juliste kuvasi myös "paremman perheen" todellisuutta, jota harvoin liitetään väkivaltavalistukseen. Ensi vuonna ehkä sitten taloudellinen väkivalta, joka on etenkin parisuhteissa yllättävän yleistä ja sekin aitoa kärsimystä tuottavaa.
En siis nähnyt #someäitiä, poissaolevaa isää tai fyysisen väkivallan väheksymistä. Äiti(oletettu) ei minusta ollut välinpitämättömän näköinen, vaan varsin innostunut. Ymmärrän silti hyvin äitisyyllistyksen, joka kuvassa on nähty.
Luokkasyyllistys ei ilmeisesti uponnut. En ainakaan löytänyt provosoituneita kommentteja, joissa arveltaisiin Helsingin kaupungin väittävän desinghuonekaluilla sisustamisen lisäävän lasten laiminlyöntiä. Tai koiraperheiden olevan erityisen välinpitämättömiä.
Minustakin kohu on oikeuttu. Kuvaavaa on, että väkivallan eri muodot toistuvat myös somekeskustelussa. Syyllistys, tarkoituksellinenkin väärintulkinta, vähättely, mustamaalaaminen, yksityiskohtiin tarkertuminen, vertaaminen heihin jotka kärsivät vielä enemmän. Niin tuttua monissa muista keskusteluista. Eläimiä ei muka saisi suojella niin kauan kun ihmisiä kärsii. Pakolaisia ei voisi auttaa, koska kotimaassakin on köyhiä. Välinpitämättömyyden vaikutuksista ei saisi valistaa, koska toisia lapsia lyödään.
Tänä syksynä lanseerattiin myös #Kasvatuspuntari-kampanja. Mukana on isoja toimijoita, kuten Väestöliitto, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Unicef. Tärkeä ja tyylikäs kampanja haastaa pohtimaan kasvatusmetodeja, joita ei heti tunnista henkiseksi väkivallaksi.
#Kasvatuspuntarin mainioin anti ovat Siskonpetiläisten videot. Ne ovat hauskoja, ne ovat viiltävän osuvia, ne pakottavat katsomaan peiliin. Hyvä kyllä: isiä on paikalla. Korppeja ei näy.
Katsokaa itse, mutta referoin tässä: Päiväkodilla äiti pokaa hoitajaa. Leikkipuistossa mammat vain somettavat vaikka lapsi on satuttanut itsensä. Munakelloäiti piinaa sadistisella kontrollilla koko perhettä. Perheväkivallallakin pilaillaan: äiti on ansainnut illalla odotettavissa olevan pahoinpitelyn, koska piti suolapurkkia omalla puolella pöytään.
Miksi nämä videot eivät herättäneet samanlaista kohua? Nimenomaan äitejä syyllistetään. Laiminlyönti on ilmeistä. Fyysistä väkivaltaa vähätellään. Ja rahaa on palanut takuulla iso summa.
Todennäköisesti laineet vain liplattivat, koska Helsingin kaupungin tehtävä yhteiskunnassa on erilainen kuin järjestöjen. Viestinnän suunnittelu on varmasti vaikeampaa kuin vapaammin toimivilla liitoilla. Tamponiportin kaltaista tempausta tuskin olisi voinut toteuttaa kunnallisessa ehkäisyneuvolassa. Koko kaupungin imagokin on vähän nuhjuinen, ei lainkaan someseksikäs.
Työskentelen lasten ja perheiden kanssa niin julkisella, yksityisellä kuin kolmannellakin sektorilla. Väkivallan lukuisia muotoja kohtaa niillä kaikilla. Olen kuullut monesti miten lyöty lapsi toivoo, ettei pahoinpitelevä vanhempi edes huomaisi hänen olevan olemassa. Ja yhtä usein uskomattoman, mutta toden: kontaktia vaille jäävä lapsi toivoo, että vanhempi vaikka löisi kunhan huomaisi, että olen tässä.
Olemme mieheni kanssa kumpikin välinpitämätön lapsiamme kohtaan joka päivä. Ihan syyllistymättä ja tarkoituksella. Jos miehellä on ollut turhan railakas illanvietto, niin sitten on. Minä käyn treenaamassa vaikka olisi ihana mahdollisuus lauantai-aamuiseen yhteiseen leikkiin pienokaisten kanssa. Jätän kuuntelematta, koska nyt on facebookkirppiskiima päällä. Hermoilen liinavaatteiden viikkauksesta.
Onneksemme lapsemme osaavat näyttää, koska välinpitämättömyytemme menee liian pitkälle. Yksi vetäytyy sänkyynsä, peukalo suussaan. Toinen muuttuu täysin ääliömäisiä ideoita saavaksi ikiliikkujaksi. Kolmas kulkee kannoilla tauotta hölöttäen.
Tämän rajan minä luin kampanjasta. Kuvassa on lapsi, joka roikkuu kattokruunussa. Ehkä hetkellisesti ja onnellisena, ehkä aikuisen huomiota hakien. Emme koskaan saa tietää, jos emme kysy lapselta. Emmekä kysy, jos emme huomaa koko lasta.
