Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.

Lelumuseossa

Museon vitriineissä on leluja vuosikymmenten takaa. Miten hurmaavia nukkeja! Hakka! Samanlainen palikkatesti kuin meillä kotona! Ja oikea leikkimökki!

Lapset innostuvat heti. Rakentavat liskon linnoituksen, valmistavat ”kertakaikkisen hurmaavan päivällisen” siroilla astiastoilla, kutsuvat vanhemmat syömään ja piileskelemään. Viihdymme paikan idyllisessä ilmapiirissä loputtomiin. Juuri tällaisia kuuluu lasten leikkien olla.

Kodin eteismatolla odottaakin sitten nykyhetki: joulun lelukatalogi. Tyttären teekutsufiilis haihtuu hetkessä. Monsterhaij!! Äiti, mä toivon näitä!

Minä en toivo. Mutta mikä niissä tarkkaan ottaen minua vaivaa?

Ainakin se asenne. Minihameisia goottimaisia ystävyksiä, jotka opiskelevat jonkinlaisessa hirviöiden toisen asteen oppilaitoksessa. Onhan se nyt väärin! Koska… koska opiskella voi vaikkei ole gootti? Koska voi olla ystäviä vaikkei opiskele? Koska ei kaikki opiskelijat ole hirviöitä…? Äh. Onko ne edes gootteja? Ja mikäs siinä taas olikaan ideana? No, ainakin se älytön turhuus. Lupauksia tihkuva muovihahmo, joka latautuu vain hetkeksi merkityksellä, mutta on lähes ikuisesti olemassa. Aivan toisin kuin ne museokaupoista aina ostamani hurmaavat tavarat: Mona Lisa jolle piirrellä suttuviiksiä, tärähtäneet jääkaappimagneetit ja tosi vitsikkäät pastillirasiat.

Hyvä on. Mutta pienelle lapselle se on eri juttu. He ovat niin vaikutukselle alttiita. Kun minä olin lapsi… Paisti etten muista omasta lapsuudestani niinkään leluilla leikkimisiä, vaan lelujen saamisia. Sen hetken, kun paketista tuli isän rakentama nuken kerrossänky. Niin hieno, niin toivottu, että ylpeän mairea hymy pyrkii vieläkin huulille. Isä teki sen minulle…! Mutta leikinkö sillä? En muista.

Leluista parhaiten muistan baletti-Barbien. Eskarin tytöt puhuivat Barbiesta haaveellisin äänenpainoin, pää kallellaan. Sillä on kääntyvät nilkat… Vaaleanpunainen asu…

Ilmeisesti olin jankannut asiasta kotona pitkäänkin, koska sain joululahjaksi tuon Barbien, elämäni ensimmäisen. Se oli yllättävän hieno, etenkin kun en ollut tiennyt mitä odottaa. Vaalea tukka, verkkosukkahousut, kaunis hymy. En muista, tiesinkö mitä baletti on. Ehkä jotain vaaleanpunaista?

Baletti-Barbie ei raivannut tietäni eskaripiireihin. Joulun jälkeen puhuttiin jo seuraavasta musthavesta. Kenistä en ollut vielä kuullutkaan.

Baletti-Barbieni putosi jollain päiväkotireissulla pulkasta, hukkui lumeen. Ehkä sen löysi joku, joka tiesi sen arvon. Mainittakoon vielä, ettei nykyinen baletti-intoiluni liity kyseiseen leluun millään tavalla. Ja minihameissa opiskelun osasin jo ennen Monster High -aikaa. Opiskelumotivaationi sen sijaan on kehittävien lapsuuden lelujeni ansiota.

Mitä muistamme lapsuudestamme?

Syksyisenä lauantaina, jokunen vuosikymmen sitten, istun kaksi- ja puolivuotiaan arvovallalla muuttoauton etupenkillä. Isä ajaa autoa. Olen yhtä aikaa ylpeä (minä tässä, isojen hommissa) ja ujona (istun kummisedän sylissä). Miehet naureskelevat jollekin, minulle käsittämättömälle, mutta olen mukana hyvässä tunnelmassa. Valo on kaunis. Uusi koti tarkoittaa hyvää asiaa.

Tämä on varhaisin muistoni: kirkas ja kiistaton. Ja samaan aikaan aika lailla puppua.

Ensinnäkin: Muistoni väritys on täysin retro, Insta-postauksista taas tutuksi tullut. Ei maailma siltä oikeasti näyttänyt, silloinkaan.

Toiseksi: Muuton aikaan isäni ja kummisetäni olivat alle kolmikymppisiä, siloposkisia tuoreita miehiä. Mutta koska he mieltyivät minulle (kaksivuotiaana) aikuisina, muistan heidät tänään paljon vanhemman näköisinä.

Kolmanneksi: Muuttopäivänä satoi. Syksyn valo, jonka kiistatta muistan, vain sopii toiveikkaaseen uuteen kotiin muuttamiseen. 

Neljänneksi: Olisinko kaksi- ja puolivuotiaana kuvaillut tunteitani sanoilla ylpeä ja ujo? Todennäköisesti muistan monimutkaisen tunnekimaran, jolle olen aikuisena antanut sanat.

Näin muistimme toimii. Otamme palasia (tosia), yhdistämme ne sopivalta tuntuviin yhteyksiin (ei alkuperäisiin), väritämme, muokkaamme, lisäämme merkityksiä, poistamme ristiriitaisuuksia. 

Neljävuotiaana muistin varmaan kaksivuotiaan elämästäni paljon muutakin kuin muuttomatkan, mutta vuosien kuluessa muistin enää joskus muistaneeni tai en sitäkään. Tai muistan sen mitä minulle on kerrottu minusta. Omin silmin luodut kuvat korvautuvat valokuvilla, sanoilla, kertomuksilla. Niistä muodostuu se varhaislapsuus, jonka luulemme olevan totta.

Se on lohdullistakin omia lapsia ajatellen. On niin monia hetkiä, joiden toivon vain katoavan lasteni muistista: vaunujenhytkyttelyraivarit, naurettavat marttyyrikohtaukset, itkun täyteiset automatkat. Katsokaa lapset sen sijaan tätä nättiä valokuvaa, jossa hymyilette uuden kodin pihalla! Onpa äiti raikkaan näköinen! Ja mikä valo!

Äidin päiväkirjasta

Onnekasta kyllä, olen pitänyt päiväkirjaa lapsesta asti. Tallessa ovat kesälomakuvaukset, ystävyyden rakoilut ja sen ihanan poitsun antama merkkari. Lapsuuden totiset pohdinnat, kaukaiset tragediat, silloiset elämäni ihanimmat hetket.

Lapseni vasta päiväkirjastani hyötyvätkin. Lukuisat ”äitikin oli ennen lapsi” -vakuuttelut saavat aivan uutta painoarvoa autenttisesta aikalaiskuvauksesta. Kömpelö käsiala, Star Wars -elokuvista haaveilu, vanhempien vaivaannuttava yllättäminen herkällä hetkellä: kuulostaa tutulta! 

Päiväkirjassa lapseni saa tutustua minuun lapsena. Osa tuolloisesta lapsesta elää edelleenkin kaikenmaailman kiukunpuuskien, uhmakohtausten ja ”toi aloitti" -tyyppisten kiistojen muodossa, mutta tämä on jotain erilaista.

Lapsi näkee, miten äitikin on kasvanut aikuiseksi, ei ollut sitä aina. Äiti on ollut joku jo ennen äitiyttään. Hänkin on selvinnyt noloista sattumuksista, kaverivaikeuksista, sydänsuruista.
Siispä: Minäkin kasvan aikuiseksi. Minäkin selviän.

Oma lukunsa ovat sitten teini-iän päiväkirjani; ne pysyvät jemmassa.