Terminator 2

Ehdottomia suosikkielokuviani on Terminator 2 – Tuomion päivä.

Mikä tutkielma äidin rakkaudesta! Vanhemmistaan erossa kasvaneen lapsen psyykestä! Isäpuolen ja pojan suhteesta! Ihmisyyden perusteista! Kohtalon painosta! Ja ykkösosan tuntien: miten äitiys muokkaakaan naista!

Silti elokuvan kiehtovin ulottuvuus on tarinan pahis: nestemäisestä metallista valmistettu robotti, joka voi ottaa minkä tahansa koskettamansa tavaran tai olennon hahmon.

Mikä äärimmäisen hyödyllinen ominaisuus vanhemmallekin!

Alkajaisiksi voisin kokeilla lapsena elämistä tässä aikuisille mitoitetussa ympäristössä. Miltä tuntuu nousta bussiin, kun ensimmäinen askelma on navan korkeudella? Miten istua nätisti ruokapöydässä, kun jalat eivät osu lattiaan ja lautanen on kaulan korkeudella? Suojautua, kun kaksi kertaa itseni kokoinen aikuinen hermostuu?

Miten jaksaa jatkuvaa harjoittelun, kehittymisen, oppimisen vaadetta? Miten kestää omaa tietämättömyyttä, kehittymättömyyttä, taitamattomuutta kaikkivoipaisilta vaikuttaviin aikuisiin verrattuna?

Lähde siinä reippaasti ”nukketeatteriin”, ”rippijuhliin”, ”risteilylle”, kun ei ole haaleinta aatostakaan, mitä ne tarkoittavat. Nytkö sinne sitten lähdetään? Lopullisestiko? Onko siellä risteilyllä tiikereitä? 

Mitä on elää mielikuvituksen ja todellisuuden rajan vielä horjuessa? Kun kaverin Mä pystyn hyppäämään kolmen metrin korkeuteen, mutta en viitsi nyt näyttää -jutut menevät täydestä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan, kun ovesta voi yöllä kävellä zombie? Tai joku metallinen kone, joka yrittää tappaa…

Kaikkitietävät vanhemmat

Ystäväni loi vuosituhannen vaihteessa uraa matkaoppaana. Työ muistutti vanhemmuutta. Hortoilevia matkalaisia kaitsettiin lentokentältä bussiin, kiertoajelulla muistutettiin pissatauoista, Sika-juhlat päättyivät itkuun ja sekasortoon.

Mutta mikä hämmentävintä: matkalaiset odottivat oppaan tietävän kaiken. Keskellä yötä oppaan puhelin soi: Minä vuonna kylän viinitila on perustettu? Miten kulkukoiran voi adoptoida? Mikä on tuo tähtikuvio?

Palvomme tietoa, yötä päivää. Vain hölmö nauttisi viiniä tuntemattomien tähtien loisteessa! Googlelle!

Minä olen lasteni matkaopas tässä kiehtovassa, joskin paikoin eriskummallisessa maa(ilma)ssa. Olen hengannut täällä kauemmin, kerännyt tietoa natiiveista ja paikallisista tavoista. Tunnen infrastruktuurin. Osaan selittää, mistä lapset tulevat, pelkäävätkö dinosaurukset laavaa ja mitä tarkoittaa romanttinen.

Kaikkitietävän rooli on niin ihana. Totta kai minä tiedän! Tiedän kysymättäkin! Ja jos en tiedä, niin kysymys on tyhmä, mene siitä jatkamaan uniasi.

Silti vanhempana on pakko suostua vuorollaan ei-tietäjäksi. Lapsen maailman kiinnostuneeksi opiskelijaksi. Ehkä Mandalore Boba Fettin elämän kohtalo ja Arielin ystäväravun nimi ovat tärkeää paikallistietoa tulevaisuuden maasta, jossa minä harhailen kuin pissapaikalla bussista jäänyt turisti. Toivon totistesti diginatiivini opastavan minut turvallisesti hotelliin.

Ilmeisesti tietämättömyyden hetkeni ovat toistaiseksi olleet melko lyhyitä. Perheemme Sika-juhlissa (nk. iltapala) juteltiin huomisen ohjelmasta: äiti tulee myöhemmin kotiin, koska on kouluttautumassa. Keskimmäinen ällistyi: ”Äiti, etkö sä muka tiedä jo kaikkea?” 

No, en ihan kaikkea. En esimerkiksi ymmärrä, miksi mieheni nauroi lapsen kysymykselle niin helkkarin pitkään ja katkerasti.