Uusi vuosi 2015

Vuodenkierron suosikkiperinteeni on tinan valaminen. Olomuodon muutoksien taika. Kunnioittava varovaisuus sulan metallin äärellä. Sihahdus, kun tina saa uuden muotonsa. Lapsen harras usko tulevaisuuden ennustettavuuteen.

Samalla hartaudella, varovaisuudella, toiveikkuudella me valamme lastamme. Seuraamme olomuodon muutoksia vauvasta koululaiseksi (nyt jo!), koululaisesta teiniksi (mihin tämä aika oikein menee?) ja lopulta aikuiseksi lapseksemme.

Lapsestakin heittyy seinään varjo, jossa näemme ihan selvästi hänen tulevaisuutensa. Kynttilänliekkinä lepattavat pelkomme ja haaveemme – mitä jos, kunpa vain, toivottavasti ei ainakaan.

Aikuinen voi erotella muiden ihmisten itseensä kohdistamat haaveet selkeästi omistaan. Minä en todennäköisesti muutu urheilulliseksi tänäkään vuonna, vaikka mieheni sitä toivoisikin. Kestäköön pettymyksensä, haaveilkoon jatkossakin. Mutta lapsi luulee, että hänen tulee olla juuri sitä, mitä ennustamme hänestä tulevan. Me luomme hänelle merkitykset teoillamme ja puheillamme.

Siksi perheessämme sulatetaan joka vuosi samat tinat. Eläköön määrittelemättömyys! Eläköön vanhempien höpöt haaveet, eivät ne viime vuonnakaan toteutuneet.

Joka vuosi rahaa luvannutta tinasilppua jää nostamatta ämpärin pohjalta ja osa tarttuu pysyvästi kauhaan. Tina pienenee vuosi vuodelta, eikä sitä lopulta ole jäljellä sulatettavaksi. Ennustamisen aika on ohi. Kynttilät sammutetaan. Lapsi astuu aikuisten päiviensä valoon. Varjo lankeaa nyt maahan: ennustuksemme, pelkomme ja mielikuvamme, joita lapsemme mukanaan kantaa.

Helleaalto ja parinvalinta

Helleaalto paljastaa vakavan puutteen taannoisessa parinvalintaprosessissani.

Tulin kyllä ajatelleeksi puolisoiden (jos ei) yhteisiä (niin ainakin vaivan kanssa siedettyjä tai innolla vastaan väitettyjä) moraalisia, esteettisiä ja musiikillisia näkemyksiä – ja jopa niin kutsuttua rakkautta, mutta turhaan, kaikki turhaan, koska eeppinen epäsuhta ravistelee suhdettamme: käsityksemme siedettävistä nukkumaolosuhteista ovat radikaalissa ristiriidassa.

Minulle hyvät unet takaa meluttomuus ja jos saa vielä toisen valita, niin pimeys. Mutta miehelleni viileys pyhittää kaikki keinot. Normikesäyönä on tarpeen pitää ikkunoita auki kadulle, josta leijuu snagarin kotoisa tuoksu. Uneen tuudittavat niin rekkojen räime kuin viimeisintä kriisiään vähemmän rakentavasti käsittelevät baareista palaajat. Helteen saapuessa makuuhuoneemme muuttuu äänimaailmaltaan sairaalan tehohoitoyksiköksi. Valtava muovinen kone puhaltaa äänekkäästi öristen ainakin teoriassa viileämpää ilmaa asuntoomme, silloin kuin ei vienosti piippaa ties minkä virheen ilmoittaakseen tai lirauta varoittamatta lauhdevesiä matolle.

Lukuisat kiukkuiset yösihinät (Nyt toi helkkarin kone sammutetaan! Hullu, täällä on 26 astetta lämmintä!) eivät ole ratkaisseet asteet vai desibelit -riitaamme. Miehelleni kone on elämän ylläpitäjä, siedettävien (korkeintaan +20 astetta) nukkumaolojen takaaja. Minä vedän kuppikuulosuojaimia korville ja unelmoin kostonhaluisesti uudesta parinvalinnasta. Tuulettajat, älkää vaivautuko!

Lapset osaavat ottaa tämänkin eloonjäämiskiistan rennosti. Palasimme loman päättyessä pikku kaupunkipätsiimme asuttuamme viikon järvessä. Kuuma ja tunkkainen ilma löi vastaan jo ovella. Miehen katse hapuili kohti pelastuskonetta, minä purin huultani. Vain kynnys erotti meidät tutusta kamppailustamme.

Mutta tyttäremmepä ilahtui.
– Äiti! Isä! Meillä on Rion yö! Voimme pitää kotikarnevaalit! 

Puolessa tunnissa olimme sonnustautuneet turbaaneihin, koruihin ja vähiin, värikkäisiin vaatteisiin. Asunnon kuumalla puolella tanssittiin, viileää – ja meluisaa – huonetta käytettiin virkistäytymispisteenä. Maljat kohotettiin, samba soi. Kyllä tällä seuraaviin sateisiin asti pärjää.

Kuka teillä siivoaa?

Muistaakseni J.K. Rowlingin on todennut: ”Nainen ehtii näistä kolmesta kaksi: kasvattaa lapset, pitää talon siistinä, kirjoittaa kirjan.”

Eikä tähän ajankäyttösuunnitelmaan edes sisälly niin kutsuttu itsensä hoitaminen, ansiotyö, ystävät, harrastukset, muu kuin kasvattava perhe-elämä…

Silti mietin muutaman vuoden (ja aivan liian monta kiukkuista imurointivuoroa) ennen kuin uskalsin palkata siivoojan. Miehestäni asiassa ei ollut mitään pohtimista: lehdet täynnä siivoustarjouksia, tartutaan nyt niihin eikä toistemme kurkkuun.

Pelkäsin, että ilman imurointivuoroja lapsistani kasvaa uusavuttomia. Mies muistutti siivoojan käyntien välissä riittävän kyllä pestävää, pyyhittävää, pilkottavaa, tiskattavaa, viikattavaa, pedattavaa ja kerättävää jokaiselle perheenjäsenelle.

Pelkäsin siivoojan palkkaamisen tekevän minusta riistokapitalistin. Mies muistutti, ettemme olleet ajatelleet houkutella siivoajaa asumaan ruokapalkalla kellariimme, vaan maksamme itsenäiselle yrittäjälle, joka hinnoittelee työnsä. Muistin, että olen itsekin työskennellyt kotisiivoojana. Ei tuntunut riistetyltä.

Eniten pelkäsin, että minua pidetään avuttomana, laiskana, kerta kaikkiaan huonona äitinä. Ei viitsi itse edes siivota! Pullatkin ostaa kaupasta. Mies muistutti ystäväpiirimme suvainneen meitä tähänkin asti siitä huolimatta, että maksamme parturille, bussikuskille, päivähoitajalle ja ravintoloitsijalle asioista, jotka periaatteessa osaisimme tehdä itsekin. Tosin heikommin lopputuloksin, mutta eipä siivousjälkemmekään kovin ammattimaista ole.

Lopulta homman ratkaisi ensikohtaaminen lasten kanssa. Ei meille tullut siivoojaa: Meille tuli Helli. Lasten suursuosikki, joka on eteisessä kompastua innokkaisiin apureihin.

– Helli tulee!
– Helli, saanko mä auttaa sinua!
– Ihanat keltaiset hanskat!

Tässä sitä ollaan: Ihan yhtä avuton ja laiska äiti kuin ennenkin. Maksan jo kiitollisena päivähoidolle lasteni kasvattamisesta, miksipä en yhtä kiitollisena Hellille imurointiavusta. Kirjan sentään kirjoitin itse.

Korvausriidat

Miehen kanssa on tullut riideltyä lapsiperhevuosina aika lailla. Toki sitä ennenkin, mutta silloin oli tilaa rähinälle ja sovintoseksille, kolmen päivän mykkäkouluille ja koston kierteille. Perheellisenä piti siistiä sodankäynnin säännöt – siviilien säästämiseksi.

Silti lapset ovat aistineet, aavistaneet, kuulleet, nähneet, pelänneet, surreet sivussa kaikenmaailman riitamme. Uupumuksen ryydittämät sä et ikinä -räjähtelyt, ilkeilyn miinakentät, iltasadunlukuvuorokiistat. Kukapa haluaisi olla rasittava velvollisuus, jonka hoitamisesta rakkaimmat ihmiset riitelevät?

Lastenhoitokiistat ovat tietysti vain maastokuvioitu suojaverkko. Todellinen riidan aiheemme on elämän sietämätön peruuttamattomuus: Lopulliset valintamme. Kuten vanhemmaksi tuleminen.

Siksipä kaveria ei jätetä yksin pikkulapsiperheen juoksuhautaan. Tässä olemme, tällä kokoonpanolla. Tässä seison ja rähjään sinulle, kun en muuta toistaiseksi voi.

Tämän tietäen riitamme ovat aikuistuneet. Riidan aikana oleskellaan neutraalilla vyöhykkeellä. Lapsille kerrotaan, ettei tässä mitään: vähän murjotetaan ja mietitään tahoillamme, asiat saadaan kyllä sovittua.

Pieni syyllisyys silti kaihertaa sydänalassa. Sitä helpottaaksemme riitelemme nykyään aidot hymyt huulilla teatraalisia korvausriitoja, kuten:

- Minun vuoroni pestä lasten hampaat!
- Eei, ei kyllä se on minun vuoro!
- Ihan epistä, kun sinä sait pestä eilenkin!
- No, olkoon menneeksi, sinun vuoro..
- Kiitos!

Lasten silmät loistavat. Vanhemmat riitelevät minusta!