Täydessä kahvilassa käy niin onnellisesti, että kun vihdoin ängette vanhemman seuralaisesi kanssa johonkin pöytään, niin siinä istuva ihminen haluaakin kovasti tutustua sinuun. Hän kertoo nimensä ja kyselee sinulta sitten hieman:
- Mikäs sun nimi on?
- Montako vuotta sä olet?
- Missä työpaikassa sä nyt olet?
- Mikä siellä on kaikkien kivointa?
- Onko pomo kiva vai ihan tylsä?
- Mikä on kivointa tekemistä kahvitauoilla?
Mumiset jotain vaivautunutta, otat pelastautumistarkoituksessa puheeksi juuri näkemäsi elokuvan. Innokas tutustuja saa aihetta lisäkysymyksille:
- Ai, onko se nyt in?
- Mikä oli siinä kivointa?
Kun saat kiemurreltua rehellisen vastauksen (en mä tiedä), intoutuu tutustuja arvioimaan ulkonäköäsi, persoonaasi ja yleisolemustasi vanhemmalle seuralaisellesi. Saat kuulla olevasi muun muassa suloinen, ujo ja aika reipas. Sinua verrataan estoitta tutustujan tuttavapiirin samanikäisiin ihmisiin.
Haluat paeta paikalta, joten nyit vanhemman seuralaisesi hihaa. Lisäarviota seuraa. Nyt olet ”kärsimätön”, ”aina menossa”, tai kuulut ryhmään ”joka ei kauaa jaksa, eikä vielä tarvikaan”. Seuralaisesikin intoutuu mukaan keskusteluun huokaillen ja silmiään pyöritellen; sinusta on paljon vaivaa, mutta äkkiähän nämä vuodet kuluvat, pitäisi siis jaksaa nauttia…
Kun lopulta poistutte, tutustuja kiittää juttutuokiosta. Seuralaisesi vastaa lämpimästi. Sinä et. Kadulla saat torut murjottamisesta ja epäsosiaalisesta käytöksestä, vaikka juuri sinun toiveestasi alun perin mentiin kyseiseen kahvilaan. Loppuvat nämä yhteiset kivat reissut, jos vielä nolaat seuralaisesi noin.
torstai 16. lokakuuta 2014
tiistai 7. lokakuuta 2014
Sitä itseään
Pahoittelen aihevalintaani, mutta lapsiperheiden ehkä noloin ajanviettotapa on yleisissä vessoissa hengailu. Vaipan vaihdot ilmassa. Viime hetken potan etsimiset. Pöntöllä kannattelu pienennysrenkaan puuttuessa. Niskapaskat. Olkaa kiitollisia, jos ette tunnista termiä.
Kun mammakahvilan pöydässä rutiseva ja ähkivä vauva nostattaa sievän punan äidinkin poskille, me kaikki kupeista hörpätessämme lohduttelemme, että ihan luonnollisesta asiasta tässä on kysymys. Hyvä vaan, kun ei jää vatsaan kiertämään. Vasta kun lapsi oppii puhumaan, uhkaa häpeä laajeta koko kahvilaan.
Lapsi ilmoittaa tarpeesta raikuvalla äänellä, painetta aiheuttavat eritteet yksilöiden. Muu asiakaskunta ymmärtää pidätellä vielä tovin. Julkisella potallakin juttu luistaa, Aku Ankan perään kysellään, kiirettä ei pidetä. Äidin vaivihkaiset hoputusyritykset yksikoppisessa vessassa herättävät kummastusta. Ainahan on kehuttu, kun ehtii?
Entäs kun vanhemmalla on tarve julkisella paikalla? Ei pientä lasta voi oikein yksinkään jättää, mutta koppiin mukaan ottamisesta seuraa häpeämättömiä kysymyksiä, kommentteja ja kannustusta. Mikä hätä sulla on? Kiva nähdä sun pimppi pitkästä aikaa! Hyvä äiti, sä osaat itse pyyhkiä! Hetken saattaa kaduttaa, ettei sittenkin nolostellut koko kakkajuttua kuoliaaksi.
Mutta lasten kanssa eläessä on vain suostuttava kannustamaan, katsomaan ja kehumaan kakkaa, ainakin jos haluaa olla häpäisemättä lastaan. Aikuisen avoin nolostelu, hämmennyksen peittäminen ronskiuteen tai viiltävään vitsailuun, hajusta valittaminen tai näyttävä yökkäily ovat jo vauvalle selviä merkkejä: en kelpaa.
Sillä lapsi ei (aluksi) erota itseään kakasta. Minkä loin, on osa minua: nyt saa taputtaa! Onhan pottaan muotoutunut ehkä tonttu, mörköplaneetta, monta rusinaa, isikakka ja poikakakka, ihan vaan hieno kasa.
Leikki-ikäinen alkaa nähdä kakan omana luomuksenaan, joka kuitenkin elää luojastaan erillistä elämää. Tällaisen kakan voi iloisesti vilkutellen saattaa viemäriputkien vapauteen, mukanaan isäntänsä rakas muisto.
Myöhemmin kakka menettää hohdokkaan persoonallisuutensa. Yksityisen ja julkisen raja alkaa muotoutua. Kyseessä onkin erite, jonka kanssa kukin puljaa tavallaan: oppimiaan tai protestoimiaan häveliäisyyssäädöksiä noudattaen.
Kun mammakahvilan pöydässä rutiseva ja ähkivä vauva nostattaa sievän punan äidinkin poskille, me kaikki kupeista hörpätessämme lohduttelemme, että ihan luonnollisesta asiasta tässä on kysymys. Hyvä vaan, kun ei jää vatsaan kiertämään. Vasta kun lapsi oppii puhumaan, uhkaa häpeä laajeta koko kahvilaan.
Lapsi ilmoittaa tarpeesta raikuvalla äänellä, painetta aiheuttavat eritteet yksilöiden. Muu asiakaskunta ymmärtää pidätellä vielä tovin. Julkisella potallakin juttu luistaa, Aku Ankan perään kysellään, kiirettä ei pidetä. Äidin vaivihkaiset hoputusyritykset yksikoppisessa vessassa herättävät kummastusta. Ainahan on kehuttu, kun ehtii?
Entäs kun vanhemmalla on tarve julkisella paikalla? Ei pientä lasta voi oikein yksinkään jättää, mutta koppiin mukaan ottamisesta seuraa häpeämättömiä kysymyksiä, kommentteja ja kannustusta. Mikä hätä sulla on? Kiva nähdä sun pimppi pitkästä aikaa! Hyvä äiti, sä osaat itse pyyhkiä! Hetken saattaa kaduttaa, ettei sittenkin nolostellut koko kakkajuttua kuoliaaksi.
Mutta lasten kanssa eläessä on vain suostuttava kannustamaan, katsomaan ja kehumaan kakkaa, ainakin jos haluaa olla häpäisemättä lastaan. Aikuisen avoin nolostelu, hämmennyksen peittäminen ronskiuteen tai viiltävään vitsailuun, hajusta valittaminen tai näyttävä yökkäily ovat jo vauvalle selviä merkkejä: en kelpaa.
Sillä lapsi ei (aluksi) erota itseään kakasta. Minkä loin, on osa minua: nyt saa taputtaa! Onhan pottaan muotoutunut ehkä tonttu, mörköplaneetta, monta rusinaa, isikakka ja poikakakka, ihan vaan hieno kasa.
Leikki-ikäinen alkaa nähdä kakan omana luomuksenaan, joka kuitenkin elää luojastaan erillistä elämää. Tällaisen kakan voi iloisesti vilkutellen saattaa viemäriputkien vapauteen, mukanaan isäntänsä rakas muisto.
Myöhemmin kakka menettää hohdokkaan persoonallisuutensa. Yksityisen ja julkisen raja alkaa muotoutua. Kyseessä onkin erite, jonka kanssa kukin puljaa tavallaan: oppimiaan tai protestoimiaan häveliäisyyssäädöksiä noudattaen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)