Kun klikkailun, hoputtamisen, kaikenvaraltapissojen, karkkien valinnan ja hoputtamisen jälkeen istumme vihdoin punaisiin tuoleihimme hölmöt lasit silmillämme, niin eikö takarivillä joku arviolta kolmevuotias paru pelkosurun vallassa puolet leffasta. Päässäni raksuttaa:
– Arhg. Vihaksi pistää. Miksi vanhemmat raahaavat näitä keskenkasvuisia leffaan? Tai eivätkö ne edes tajua lähteä kesken pois?!? Tässä on sentään maksettu sama hinta joka lipusta! Grrr!!!
– Siis ihan inho tyyppejä. Onks niille siis jotenkin tärkeetä, et lapsi katsoo kanssa hittileffaan, et sit voi olla ihan et me niinku on nähty se, vaik me ollaan kolme vee?
– Apua! Mitä jos toi pelko tarttuu mun lapsiin! Mitä jos ne alkaa parkua ja kaikki paheksuu meitä!
– No mut hei, iloa peliin! Eikös niin et kaikilla on oikeus olla leffassa, jookosta joo? Jos me vaan yhdessä kaikki nyt todetaan, et piristy kolme vee, piristy, niin tästä tulee tosi iloinen leffakokemus meille kaikille!
– Huoh… Mut ei se auta varmaan kuitenkaan… Kun tää ON niin surullista…
Ilman sponsoritukea: katsokaa hyvät perheet elokuva Mielen sopukoissa. Hauskinta, tosinta, koskettavinta viihdettä vuosiin. Kurkistus toiseen kaupunkiin muuttavan Riley-tytön mieleen liikuttaa aidosti.
Elokuva kertoo hienosti sen, mikä meiltä unohtuu niin nopeasti: tunteet ovat välttämättömiä. On ihan höpsöä jakaa niitä ”positiivisiin” ja ”negatiivisiin” – kaikkia tarvitaan. Suurin osa meille tärkeistä tapahtumista, asioista, ihmissuhteista ovat joka tapauksessa ristiriitaisia: katkeransuloisia, kiitollisen haikeita, kateellisen kaipaavia..
Ja myös: Me muutumme kivun ja romahtamisen kautta. Kun jotain meille hyvin tärkeää – ystävyys, kotipaikkakunta, taituruus – katoaa, me saamme romahtaa. Suhteemme eivät ole korvattavissa hetkessä, vaikka voimmekin muuttaessamme ”löytää uusia kavereita”, ”vaihtaa jengiä”, ”tutustua uuteen kouluun”.
Lapsen tulee antaa reagoida elämän muutoksissa: muutoissa, eroissa, koulun aloituksissa, ystävyyssuhteiden kiemuroissa. Usein me vanhemmat ryntäämme tekopirteinä piristämään, pelon kanssa ylihuolestumaan, vihan kanssa uhkailemaan tai inhon kanssa torjumaan sitä, mitä pitäisi lähestyä kuin suru: vierellä kuunnellen, antaen murheen olla rauhassa läsnä.
Eikä se koske vain lapsia. Yhtä lailla meillä aikuisilla on vaiettuja suruja, pelkoja, jotka palaavat piinaamaan aina uudestaan, ilo kateissa. Jos aikuisen mieli on omia tunteita täynnä, ei sinne mahdu kannateltavaksi lapsen reagointia. Samoin käy, jos lapsen tunteet tai reagointi saa aikuisen syyllistymään: minä päätin, että muutetaan ja nyt lapseni on ihan romuna!
Maailmassa tulee vastaan asioita, joita emme voi päättää ja joita joudumme suremaan. Vanhemman syli, joka kestää murheen painon, on kuin elokuvan ydinmuisto: kulkee mukanamme aikuisenkin elämän vastuksiin. Siinä sylissä sai elokuvan takapenkin viisaiden vanhempien kolmevuotiaskin turvallisesti pelkosurra elokuvan loppuun.
