Turhauttavin, tumpeloin ja tuputetuin neuvo vanhemmalle on: ”Älä nyt tollaisesta huolestu”.
Samaan lajiin kuuluvat: ”Älä suotta stressaa, se kuuluu tähän vaiheeseen” ja ”Ei ihme, että lapsikin jo reagoi, kun itse olet niin huolestunut”.
Neuvo tuntuu sopivan valvovan vauvan jo vauhkoille vanhemmille, kasvukäyrillä vajonnutta taaperoaan huolestuneena syöttävälle äidille, kerhossa isän rohkaisusta huolimatta ujostelevan kolmivuotiaan perheelle. Puhumattakaan isompien lasten jo monimutkaisemmista elämänkuluista.
Miksi emme ota todesta toisten vanhempien huolia? Mikä meitä estää kuulemasta hädän todellisuutta, vaikka sen aihe olisi omassa mittakaavassamme mitätön? Miksi emme erota munaa kanasta?
On niin helppoa – ja armollista – unohtaa vauvan valvomisten helvetillisyys. Unikidutus, jota kesti puolitoista vuotta, vaikka tassuteltiin ja rytmitettiin ja hyssyteltiin. Siihen turhauttavaan avuttomuuteen ei ehkä halua eläytyä uudestaan, ei edes toisen vanhemman kautta. Helpompi huitaista huoli pois, kyllä se siitä.
Mutta huolestunut vanhempi tarvitsisi – kuten me kaikki – myötäeläjän. Ei tilannetta tarvitse ratkaista. Riittää, kun ottaa tunteen todesta.
Tumpeloneuvoja todennäköisesti tarkoittaa hyvää. Hän ei vain tajua asian pointtia: Vanhemman huoli ei mene koskaan hukkaan. Huoli on oikotie elämän todellisten kysymysten äärelle.
Miten minä rakastan lapsiani? Millä kaikilla tavoin haluan varmistaa heille hyvän elämän? Mikä kaikki näyttää olevan sen esteenä? Miten kestän ristiriitaisia tunteitani lastani kohtaan: vihaa ja onnea, toivoa ja pelkoa, epävarmuutta ja määräämisen halua?
Eli lopulta: miten rakastaa, vaikka tietää menettävänsä?
Kyllä minä olisin aina välillä kaivannut kommenttia, että ei tuosta tarvitse huolestua. Esimerkiksi silloin, kun pähkäilin, saiko hoikkana syntynyt ja hoikkana kasvanut viisikuinen tarpeeksi maitoa, vai pitäisikö sitä tarjota lisäksi perunaa tai korviketta. Huolekkaat ja myötäelävät neuvot tehostaa imetystä eivät varsinaisesti vähentäneet tällaisen turhastahuolehtijan stressiä.
VastaaPoistaSama vekara on nyt kahdeksanvuotias ja edelleen ihan yhtä hoikka, vaikka on syönyt sitä perunaa, jonka piti tilanne korjata, jo yli kahdeksan vuotta. Kouluterveydenhoitaja oli lapselle ilmaissut huolensa tämän hoikkuudesta ja kehottanut syömään enemmän. Käskin vekaran olla murehtimatta syömisiään: hän oli jo syntyessään neuvolan käyrien mukaan alipainoinen eikä asiaa voi syömisellä auttaa.
Hyvä komentti! Itse ajattelen, että neuvot tehostaa imetystä, syöttää perunaa tai syödä enemmän ovat juuri niitä ihan pöhköjä neuvoja...
Poista