Ymmärtäisi tuosta vaan vilkaisemalla mikä ihme saa taaperon vetämään äkkikilarit, esiteinin siivoamaan pyytämättä huoneensa tai eskarin edelleen uskomaan (pimeän taas tultua) hirviön majailevan vaatekaapissa.
Sen sijaan törmään päivittäin ajatuksiini:
- Mikä sulle oikein tuli?
- Siis mikähän sulla oikein oli tässä ideana?
- En mä noin sitä tarkoittanut!
- Mitä ihmettä sun päässäs oikein liikkuu?
- Vai liikkuko?
On sekä ihastuttavaa että tuskastuttavaa huomata miten eri tavalla lapsen ajatus kulkee. Aikuinen joutuu ponnistelemaan ymmärtääkseen lapsen kuningasidean, aivan hölmön (mutta ilmeisen aidon) pelon tai raivarin syyn. Niin kovin harvoin järkiperustelut menevät perille.
Avuksi olisi (paitsi rauhoittuminen, myös) mentalisaatio. Tai mentalisoiminen, jos ihan tarkkoja ollaan.
(Mentalisaation kansainvälinen suurguru on Peter Fonagy, joka tässä klipissä selittää mentalisaation muutamassa minuutissa. Suomessa timanttisia asiantuntijoita ovat mm. Marjukka Pajulo, Saara Salo ja Nina Pyykkönen, joiden Mentalisaatio ihmistä suojaavana tekijänä- artikkelin (Duodecim, 2015) voit lukea tästä.)
Lyhyesti ja arkisesti ilmaistuna:
Mentalisoiminen tarkoittaa meille ihmisille aivan luonnollista yritystä tavoittaa omaa ja toisen mieltä. Kun se onnistuu, vuorovaikutus sujuu. Väärinkäsityksiä pystytään selvittelemään. Maltti säilyy.
Mentalisoiva ihminen ymmärtää:
- käyttäytyminen ei ole sattumanvaraista, vaan mielen (ajatusten, tunteiden, aikomusten jne) ohjaamaa
- minulla ja sinulla on erilliset, erilaisetkin mielet (ja siten epäilyttäviä kirjallisia mieltymyksiä, outoja suosikkiruokia ja ylipäätään käsittämättömän huonojakin mielipiteitä)
- en voi varmasti tietää mitä toinen ajattelee, mutta voin yrittää tavoitella ymmärrystä.
Helppoa vai mitä?
Varsinkin arki-aamuisessa eteisessä, jossa taaperolle pitää pukea toppapuku klo 7.16.
Ja silloin kun koululaisen huoneessa leijuvan järkyttävän katkun alkuperäksi paljastuu pöytälaatikossa pötköttelevä särki.
Ai niin, ja tietysti se iisi kerta kun 3-vuotias halusi pukea pakkasella sandaalit.
Vanhemman näkokulmasta mentalisoimisen ongelma on, ettei pieni lapsi pysty siihen. Vasta noin 4-5-vuotias kykenee (rauhallisena!) hetkittäin tajuamaan, ettei vanhempi välttämättä halua kiusata häntä aamuherätyksellä ja toppapuvulla. Viisivuotias saattaa jo ymmärtää, että aikuinen on käsittänyt jokin asian väärin ja jopa auttaa asian selvittelyssä. Siihen asti lapsen ajattelu kulkee toisin.
Kysymällä selviäsi esimerkiksi, että kolmevuotias haluaa pukea sandaalit, koska "sitten alkaa kesä". Aikuisen on turha lähestyä asiaa järkiperäisesti ja lähteä selittämään ajankulun ja syy-seuraus-suhteiden logiikkaa. Jos aikuinen pystyy itse mentalisoimaan, hän voi totuuden metsästämisen sijaan eläytyä lapsen mielen maailmaan. Sandaaleilla ei voi mennä ulos, mutta ei siitä riitaa tarvitse kehittää.
Jos lapsi suuttuu, pettyy tai jotain muuta, tilannettaa kriisiyttävää, on aikuisen mentalisoinnille lisää käyttöä. Lapsi tarvitsee mielipahaansa eläytymistä ja rauhoittelua, jotta tunnesäätely vahvistuisi. Ilmeisetkin faktat on pakko jättää joskus syrjään ja keskittyä sen sijaan tunteisiin.
Voi vain kuvitella, miten altis tällaisessa tilassa oleva ihminen on väärinymmärryksille. (Ja miten rasittavaa niitä on päivät pitkät siloitella.) Toisaalta, näin syntyvät rakkaat lapsuusmuistotkin. Kukapa ei kaipaisi todellisuutta, jossa kesän saa kutsuttua esiin oikein valituilla jalkineilla!
Mentalisoiminen ei onnistu läheskään aina meiltä aikuisiltakaan. Kun kiihdymme tai jähmetymme, ajatus jumiutuu. Näemme vain oman näkökulmamme, emmekä edes yritä tavoitella toisen mieltä. Tuntuu kuin tietäisimme kysymättäkin, mitä kumppani tarkoitti SILLÄ ilmeellä, vaikka hän vakuuttelee toisin. Rauhoittuneena malttaisi tarkistaa toisen tarkoitusperän (ja jopa uskoa hänen saattavan tietää minua paremmin, mitä oikeastaan tarkoitti.)
Mentalisoiminen on siis kaikkea muuta kuin ajatustenlukua. Se ei ole ennalta arvaamista, toisen puolesta tietämistä ja puolesta sanasta ymmärtämistä. Näitäkin hetkiä suhteisiin syntyy, mutta mentalisaation avulla muistamme mieltemme olevat silti erilliset.
Toki on mahdollista, ettei mentalisaatiokykyä ole kehittynyt, vaikka iänpuolesta on jo aikuinen. Ehkä sinäkin tunnet jonkun, jonka mielestä toisen ihmisen näkökulma on pysyvästi "väärä" ja oma "oikea". Hänen mielestään keskustelun tavoite on saada toinen olemaan samaa mieltä, ei niinkään kiinnostua erilaisista ajatuksista.
Eikä ihme, jos omiin ihmissuhteisiin ei ole osunut mentalisoivaa aikuista, ystävää, kumppania (tai psykoterapeuttia). Tunnesäätely (ja sen myötä mentalisaatio) rakentuu vain suhteessa meitä säätelevään toiseen ihmiseen. Kukaan ei oleta lapsen osaavan tuosta vain soittaa taidokkaasti viulua soittimen pari kertaa nähtyään. Moni aikuinen olettaa silti lapsen mielen kehittyvän ilman erityistä vaivannäköä. ”Pitäisi jo osata” tai ”Noin iso ja kiukuttelee” lienevät monelle tuttuja lauseita, ehkä omasta suusta tai omasta lapsuudesta. Ehkä molemmista.
Parempi myöhään, kun ei milloinkaan. Mentalisoinnin herättely auttaa niin aikuista kuin lastakin.
Mentalisaatiokykyiset ihmiset osaavat paremmin säädellä omia tunnetilojaan. He ymmärtävät toisten ihmisten käytöstä ja saavat siten paremmin käyttöönsä sosiaaliset taitonsa. Etenkin lapsille se on tärkeää, koska suhteet ikätovereihin rakentavat lapsen mieltä siinä missä suhde vanhempiinkin.
Nämä lapset (ja aikuiset) pärjäävät hyvin ryhmissä, ovat suosittuja kavereita ja saavat siten yhä lisää kasvuaan edistäviä sosiaalisia kokemuksia. Tämä taas mahdollistaa osaltaan stressittömämmän oppimisen tavan, monimuotoiset kaverisuhteet ja kyvyn selvitä elämän väistämättömistä vastoinkäymisistä joustavammin. Sen seurauksena ei joudu kokemaan liian usein tai liian pitkäkestoisia hallitsemattomia tunnetiloja. Hyvän kehityksen kehä vahvistuu.
Niin innostavaa mentalisoiminen on, että tammikuussa ilmestyy Gummerukselta minun ja Leea Mattilan kirja: Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä.
Siitä lisää myöhemmin.
Siitä lisää myöhemmin.
