Onko Turku auki kesällä?

Aikuisena unohtaa, miten paljon lapsella on oppimista. Kaikki, mikä on, on ensin vain tässä. ”Sänky” on lapsen oma sänky. Lapsi hämmästyy huomatessaan, että naapurin Ellallakin on sänky.

Ymmärrys koostuu murusista. Mieleen vasta hahmottuvista kartoista, joissa mittakaava vaihtelee holtittomasti, eikä valtaosaa mantereista ole edes löydetty. Atlantin yli kulkee hatara riipusilta. Mutta tarve ymmärtää on niin suuri, että lapsi tekee kaiken aikaa johtopäätöksiä, etsii yläkäsitteitä ja yhteyksiä. Suostuu oppimaan ja löytämään.

Lapselle valideja tiedon lähteitä ovat niin isoveli kuin Aku Ankkakin. Hän päättelee totuuden kuvien pohjalta, koska ei vielä osaa lukea kuvatekstiä, joka kääntäisi viestin päälaelleen. Hän ei vielä tunne poikkeamia tai sovella: yhden jälkeen tulee aina kaksi.

Näin aikuisen näkökulmasta lapsuus on pysyvää hölmistymisen tilaa.

Miten Pikku Kakkonen voi näkyä myös Mummon telkkarista? Miten joku viisivuotias voi osata japania? Siis koti ei tarkoitakaan meidän kotia vaan muillakin on oma koti? Siis joku asuu Turussa, eikä vain matkaile siellä? Mutta: onko Turku auki kesällä? Aikuisena unohtaa, miten paljon itsellä on oppimista. Kaikki, mikä on minulle normaalia, on normaalia. Aikuinen hämmästyy huomatessaan, että täysin erilainen naapurin Ellakin on mielestään normaali.

Me aikuisetkin puolustamme liikuttavan itsepäisesti meille merkittäviä auktoriteetteja tai tiedämme fiilispohjalta, miten homma kulkee. Hauskaa, paitsi kun käytämme tietoamme perustellaksemme, kuka on epänormaali. Ihan sairas. Kasvattaa tai kasvaa väärin. Tekee anteeksiantamattomasti.

Lapset prosessoivat uutta tietoa leikkimällä. Aikuisille sen vastine on keskustelu, kunnioittava kiinnostus niitä nitiseviä siltoja kohtaan, jotka naapurin mieli on rakentanut löytämiensä mantereiden välille. Silloin mekin suostumme lapsuuden pysyvään hölmistymisen tilaan: ymmärtämään, ettemme vieläkään osaa lukea kaikkia kuvatekstejä.

Äidin päiväkirjasta

Onnekasta kyllä, olen pitänyt päiväkirjaa lapsesta asti. Tallessa ovat kesälomakuvaukset, ystävyyden rakoilut ja sen ihanan poitsun antama merkkari. Lapsuuden totiset pohdinnat, kaukaiset tragediat, silloiset elämäni ihanimmat hetket.

Lapseni vasta päiväkirjastani hyötyvätkin. Lukuisat ”äitikin oli ennen lapsi” -vakuuttelut saavat aivan uutta painoarvoa autenttisesta aikalaiskuvauksesta. Kömpelö käsiala, Star Wars -elokuvista haaveilu, vanhempien vaivaannuttava yllättäminen herkällä hetkellä: kuulostaa tutulta! 

Päiväkirjassa lapseni saa tutustua minuun lapsena. Osa tuolloisesta lapsesta elää edelleenkin kaikenmaailman kiukunpuuskien, uhmakohtausten ja ”toi aloitti" -tyyppisten kiistojen muodossa, mutta tämä on jotain erilaista.

Lapsi näkee, miten äitikin on kasvanut aikuiseksi, ei ollut sitä aina. Äiti on ollut joku jo ennen äitiyttään. Hänkin on selvinnyt noloista sattumuksista, kaverivaikeuksista, sydänsuruista.
Siispä: Minäkin kasvan aikuiseksi. Minäkin selviän.

Oma lukunsa ovat sitten teini-iän päiväkirjani; ne pysyvät jemmassa.

Lukutaitoisen turva ja turvattomuus

Jälleen yksi askel kohti suojatonta maailmaa: esikoinen oppi lukemaan.

Pieni vauva on vain hoitajiensa julmuuden armoilla, muusta hän ei tiedä. Jos pysyn millään tavoin tolkuissani, ei lapseni tiedä, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu.

Leikkipuistoissa, kaverikuvioissa jo vähän isommaksi kasvanut lapseni kokee vähintäänkin sosiaalista julmuutta. Joku pamauttaa lapiolla, kutsuu pikkuvauvaksi, ei ota leikkiin. Epäkohteliasta, mutta vielä selitettävissä ja lohdutettavissa.

Instituutioissa en voi suojella lastani aikuisten julmuudelta. Joskus vaan päivähoitajallakin palaa pinna tai opettaja sanoo aika loukkaavasti. Epäreilua – ilman muuta! – mutta niin inhimillistä. Selvitetään asia, kyllä se tästä.

Mutta nyt esikoiseni lukee lööpit. ”Äiti, kuka on Eerika?” 

On mahdoton vastata rehellisesti tavalla, joka ei järkyttäisi lasta. Se julmuus, jonka Eerikaksi kutsuttu tyttö joutui kokemaan, on sietämätöntä edes luettuna. Ja tälläkin hetkellä lukuisien lasten todellisuutta.

Lukutaidon myötä kotiimme vyöryy arkisen julmuuden – jäkättämisen, syyllistämisen, uhkailun – rinnalle tieto maailman kohtuuttomuudesta. Siitä voi puhua, sitä voi surra, mutta sitä ei voi täysin selittää pois.

Ainoa suojamme on muistaa myös ihmisten hyvyys, turvallinen läheisyys, satujen maailma. Siksi lukutaitoinen esikoisemme kuuntelee tänäänkin vanhemman ääneen lukeman iltakirjan.