Miehen kanssa on tullut riideltyä lapsiperhevuosina aika lailla. Toki sitä ennenkin, mutta silloin oli tilaa rähinälle ja sovintoseksille, kolmen päivän mykkäkouluille ja koston kierteille. Perheellisenä piti siistiä sodankäynnin säännöt – siviilien säästämiseksi.
Silti lapset ovat aistineet, aavistaneet, kuulleet, nähneet, pelänneet, surreet sivussa kaikenmaailman riitamme. Uupumuksen ryydittämät sä et ikinä -räjähtelyt, ilkeilyn miinakentät, iltasadunlukuvuorokiistat. Kukapa haluaisi olla rasittava velvollisuus, jonka hoitamisesta rakkaimmat ihmiset riitelevät?
Lastenhoitokiistat ovat tietysti vain maastokuvioitu suojaverkko. Todellinen riidan aiheemme on elämän sietämätön peruuttamattomuus: Lopulliset valintamme. Kuten vanhemmaksi tuleminen.
Siksipä kaveria ei jätetä yksin pikkulapsiperheen juoksuhautaan. Tässä olemme, tällä kokoonpanolla. Tässä seison ja rähjään sinulle, kun en muuta toistaiseksi voi.
Tämän tietäen riitamme ovat aikuistuneet. Riidan aikana oleskellaan neutraalilla vyöhykkeellä. Lapsille kerrotaan, ettei tässä mitään: vähän murjotetaan ja mietitään tahoillamme, asiat saadaan kyllä sovittua.
Pieni syyllisyys silti kaihertaa sydänalassa. Sitä helpottaaksemme riitelemme nykyään aidot hymyt huulilla teatraalisia korvausriitoja, kuten:
- Minun vuoroni pestä lasten hampaat!
- Eei, ei kyllä se on minun vuoro!
- Ihan epistä, kun sinä sait pestä eilenkin!
- No, olkoon menneeksi, sinun vuoro..
- Kiitos!
Lasten silmät loistavat. Vanhemmat riitelevät minusta!
Niinpä niin, onneksi lapset eivät ymmärrä sarkasmia.
VastaaPoista;-))
PoistaKiitos tästä ja viimeisimmistä kirjoituksista.
VastaaPoistaHaluaisin kysyä aiheen vierestä, nimittäin lasten kaverisuhteista. Nyt kun kesä on täällä, näkyy puistoissa usein oikein konkreettisesti, että moni tyttö leikkii toisen tytön kanssa eli pareittain. Aloin muistella omaakin lapsuuttani ja näin se usein oli: sovittiin kuka leikkii kenen kanssa, ja jo 5-vuotiaana kolmas kaveri tuntui jotenkin hallitsemattomalta ja tuli siten torjutuksi.
Luin netistä äitien keskusteluja aiheesta, ja moni kyseli mistä tyttöjen kykenemättömyys kolmistaan leikkiin mahtaa juontaa. Onko se hyvä ominaisuus joka valmentaa symbioosiin oman vauvan kanssa (tällaisenkin selityksen löysin) vai ilkeyttä josta vanhempien on ohjattava pois? Hämmentävää että vaikka itse on ollutkin tyttö, ei omaa käytöstään ymmärrä, eikä näytä moni muukaan tietävän tälle selitystä.
äiti Oulusta
Itse ajattelen, ettei leikkijöiden määrä ole sukupuolisidonnainen vaan leikkisidonnainen. Narua hypätään porukalla, kauppaleikkiin tarvitaan useampia asiakkaita jne.
PoistaKolmistaan olemiseen voi tarvita vanhempienkin mallia. Tuleeko vanhempien puuhailtua vuorollaan lapsen /lasten kanssa sillä välin, kun toinen harrastaa tai huilaa vuorollaan?
Itse ohjaisin puistossa ottamaan leikkiin mukaan jokaisen haluavan, mutta voisin erikseen järjestää mahdollisuuksia leikkiä kahdestaan bestiksen kanssa vaikka kyläilyillä.