Hämmennyn, kun minua kutsutaan bloggaajaksi. Montako g:tä siinä edes on? Vaikka olen kirjoittanut kolmekohanko vuotta ensin Ylelle, sitten omaan blogiini ja nyt molempiin, ei minulle ole muodostunut bloggaajan identiteettiä. Miksi?
Koska bloggaajat ovat niin hienon ihania! Sellaisia kuin Kalastajan vaimo tai Project Maman Katja. Bloggaaja kirjoittaa kivasti, kuvaa kauniisti, ehtii kommentoida ja kirjoittaa toisten blogeihin vastakommentteja, linkittää, reagoida. Twiittaakin hauskoja siinä sivussa.
Minä kirjoitan ryppäissä, kymmenen tekstiä kerralla ja ajastan ne. Tai Hanna ajastaa, koska en itse osaa. Unohdan, mitä olen julkaisemassa. Sudin ideoita muistikirjoihin, jotka unohdan bussiin. Suunnittelen joka vuosi huomioivani ajankohtaiset teemapäivät, mutta siinä vaan vilahti taas ohi yksi Kaksostenpäivä. Ilahdun aina kun joku kommentoi tekstiäni, mutta jos en ehdi saman tien vastata, se jää. Huomasin vasta jälkikäteen blogin täyttäneen vuoden, kun kiihkoilin silloin ihan muusta.
Samalta tuntui kun piti rakentaa äidin identiteettiä. Äidit ovat niin hienon ihania ja minä vaan tällainen… nainen, jolla on lapsi. Muut eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa. Neuvolassa minuun suhtauduttiin ihan oikeustoimikelpoisena vanhempana. Naapurit onnittelivat. Sukulaiset halusivat kuvan ”äidistä ja vauvasta”.
Selvisin ensimmäiset kuukaudet mallirealityjen timantisella ohjeella: Fake it till you make it. Ei sisäisen todellisuuden tarvitse joka hetki vastata ulkoista todellisuutta. Pidinhän yllä baletinharrastajan identiteettiänikin vuosia käymättä kertaakaan treeneissä. Niinpä tein äitimäisiä juttuja ja totuttelin uuteen määritelmääni. Kunnes eräänä päivänä vauvani oli tehnyt minusta ihan oikean äidin.
Ehkä tämä bloggaajan identiteettikin tästä. Ympäristön tuki ainakin on kunnossa.
Kiitos ulkoasusta Hanna Pudas, piirroksista Kati Närhi, kuvista Junnu Lusa, kommenteista kaikki – mutta etenkin Riitta!
Niin, paitsi osa kuvista on minun ottamiani. Erotatte ne kyllä Junnun kuvista. Ei sitä kaikkea pysty sentään feikkaamaan.