Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.

Kuka teillä siivoaa?

Muistaakseni J.K. Rowlingin on todennut: ”Nainen ehtii näistä kolmesta kaksi: kasvattaa lapset, pitää talon siistinä, kirjoittaa kirjan.”

Eikä tähän ajankäyttösuunnitelmaan edes sisälly niin kutsuttu itsensä hoitaminen, ansiotyö, ystävät, harrastukset, muu kuin kasvattava perhe-elämä…

Silti mietin muutaman vuoden (ja aivan liian monta kiukkuista imurointivuoroa) ennen kuin uskalsin palkata siivoojan. Miehestäni asiassa ei ollut mitään pohtimista: lehdet täynnä siivoustarjouksia, tartutaan nyt niihin eikä toistemme kurkkuun.

Pelkäsin, että ilman imurointivuoroja lapsistani kasvaa uusavuttomia. Mies muistutti siivoojan käyntien välissä riittävän kyllä pestävää, pyyhittävää, pilkottavaa, tiskattavaa, viikattavaa, pedattavaa ja kerättävää jokaiselle perheenjäsenelle.

Pelkäsin siivoojan palkkaamisen tekevän minusta riistokapitalistin. Mies muistutti, ettemme olleet ajatelleet houkutella siivoajaa asumaan ruokapalkalla kellariimme, vaan maksamme itsenäiselle yrittäjälle, joka hinnoittelee työnsä. Muistin, että olen itsekin työskennellyt kotisiivoojana. Ei tuntunut riistetyltä.

Eniten pelkäsin, että minua pidetään avuttomana, laiskana, kerta kaikkiaan huonona äitinä. Ei viitsi itse edes siivota! Pullatkin ostaa kaupasta. Mies muistutti ystäväpiirimme suvainneen meitä tähänkin asti siitä huolimatta, että maksamme parturille, bussikuskille, päivähoitajalle ja ravintoloitsijalle asioista, jotka periaatteessa osaisimme tehdä itsekin. Tosin heikommin lopputuloksin, mutta eipä siivousjälkemmekään kovin ammattimaista ole.

Lopulta homman ratkaisi ensikohtaaminen lasten kanssa. Ei meille tullut siivoojaa: Meille tuli Helli. Lasten suursuosikki, joka on eteisessä kompastua innokkaisiin apureihin.

– Helli tulee!
– Helli, saanko mä auttaa sinua!
– Ihanat keltaiset hanskat!

Tässä sitä ollaan: Ihan yhtä avuton ja laiska äiti kuin ennenkin. Maksan jo kiitollisena päivähoidolle lasteni kasvattamisesta, miksipä en yhtä kiitollisena Hellille imurointiavusta. Kirjan sentään kirjoitin itse.

Korvausriidat

Miehen kanssa on tullut riideltyä lapsiperhevuosina aika lailla. Toki sitä ennenkin, mutta silloin oli tilaa rähinälle ja sovintoseksille, kolmen päivän mykkäkouluille ja koston kierteille. Perheellisenä piti siistiä sodankäynnin säännöt – siviilien säästämiseksi.

Silti lapset ovat aistineet, aavistaneet, kuulleet, nähneet, pelänneet, surreet sivussa kaikenmaailman riitamme. Uupumuksen ryydittämät sä et ikinä -räjähtelyt, ilkeilyn miinakentät, iltasadunlukuvuorokiistat. Kukapa haluaisi olla rasittava velvollisuus, jonka hoitamisesta rakkaimmat ihmiset riitelevät?

Lastenhoitokiistat ovat tietysti vain maastokuvioitu suojaverkko. Todellinen riidan aiheemme on elämän sietämätön peruuttamattomuus: Lopulliset valintamme. Kuten vanhemmaksi tuleminen.

Siksipä kaveria ei jätetä yksin pikkulapsiperheen juoksuhautaan. Tässä olemme, tällä kokoonpanolla. Tässä seison ja rähjään sinulle, kun en muuta toistaiseksi voi.

Tämän tietäen riitamme ovat aikuistuneet. Riidan aikana oleskellaan neutraalilla vyöhykkeellä. Lapsille kerrotaan, ettei tässä mitään: vähän murjotetaan ja mietitään tahoillamme, asiat saadaan kyllä sovittua.

Pieni syyllisyys silti kaihertaa sydänalassa. Sitä helpottaaksemme riitelemme nykyään aidot hymyt huulilla teatraalisia korvausriitoja, kuten:

- Minun vuoroni pestä lasten hampaat!
- Eei, ei kyllä se on minun vuoro!
- Ihan epistä, kun sinä sait pestä eilenkin!
- No, olkoon menneeksi, sinun vuoro..
- Kiitos!

Lasten silmät loistavat. Vanhemmat riitelevät minusta!

Vauvan puhetta

Ihana lounas keskellä kaupunkia. Hyvää ruokaa, kotoista puheensorinaa ja mahtavaa seuraa – naapuripöydässä

Äitinsä olan yli maailmaan tutustuu arviolta 10 kuukauden ikäinen sydäntenmurskaaja. Sitä tyyppiä, joka saa tällaisen keski-ikäistyvän rouvan harkitsemaan sittenkin vielä yhtä yöheräilyhelvettiä. Kurkistus. Vilkutus. Hymy!

Ja sitten vilkaisu äitiin: Onko toi tyyppi ihan ok? 

Äitikin vilkaisee. Hymyilen niin normaalisti kuin pystyn: ”Ihana vauva … Minkä ikäinen hän on?”

Juttelemme hetken niitä näitä vauvoista, äideistä, säästä… Sydämenmurskaaja osallistuu paukuttamalla lusikalla pöytään (ruokailusta puhuttaessa), pyrkimällä kohti vaunujaan (päiväunista puhuttaessa) ja esittelemällä kenkiään (kävelemään oppimisesta puhuttaessa).

Pienen pieni ihminen on sosiaalisesti jo tavattoman taitava. Hän on etsinyt ja saanut kontaktin minuun, varmistanut äidiltään, olenko turvallinen tyyppi, ja (äidin tämän vahvistettua) ollut täysillä mukana keskustelussamme. Äidin sosiaalinen kyvykkyys – vauvan vilkaisun ymmärtäminen kysymykseksi, minun kanssani sopivan kepeään keskusteluun lähteminen, vauvan keskusteluun osallistumisen myönteinen huomioiminen – siirtyy vauvankin kyvyksi.

Hetken päästä juttumme jäävät toiseksi; kahvilaan saapuu hurmuri numero kaksi vaunuissaan. Vauvat tervehtivät estoitta ravintolasalin poikki toisiaan. Terve terve, sinäkin täällä, täysin mukana elämässä.