Kohtuvauva

Aurinkoisella eväsretkellä, luonnon hurjan vihreyden keskellä, rävähtää eteen yksi elämän suurista kysymyksistä. Neljävuotiaan suusta, tietenkin:

– Äiti, monesko minun kesä tämä on? 

Lasketaanpa. Ensimmäisenä hän köllötteli viltillä ja kalusi isänsä puutarhasandaalia, toisena kanniskeli lapiota ja pyllähteli, kolmantena juoksi ja höpötteli, neljäntenä harjoitteli pyörällä ajamista ja nyt – viidentenään – kysyy ne tärkeimmät kysymykset.

Kesä paljastaa naapurien pyöristyneet vatsat, tulevan talven vauvat, joiden kohtuviikkoja lasketaan vielä jännittyneenä. Ollaanko jo turvallisilla viikoilla? Joko hän selviäisi? Ja ne vauvat, joiden synnyttämistä odotetaan kärsimättöminä, turvonnein nilkoin, hellettä kiroten.

Minunkin kyselijäni syntyi eräänä talvena suomalaisittain sillä minuutilla, kun tuli pysyvästi näkyviin. Mutta ensin oli se kesä, jonka hän kiemurteli kuumuudessa, kuunteli uimarannan ääniä, jäsensi kokemaansa katseilta suojassa. Pieni piiloihminen, elämänsä ensimmäiseen kesään kutsuttu.