Kuka teillä siivoaa?

Muistaakseni J.K. Rowlingin on todennut: ”Nainen ehtii näistä kolmesta kaksi: kasvattaa lapset, pitää talon siistinä, kirjoittaa kirjan.”

Eikä tähän ajankäyttösuunnitelmaan edes sisälly niin kutsuttu itsensä hoitaminen, ansiotyö, ystävät, harrastukset, muu kuin kasvattava perhe-elämä…

Silti mietin muutaman vuoden (ja aivan liian monta kiukkuista imurointivuoroa) ennen kuin uskalsin palkata siivoojan. Miehestäni asiassa ei ollut mitään pohtimista: lehdet täynnä siivoustarjouksia, tartutaan nyt niihin eikä toistemme kurkkuun.

Pelkäsin, että ilman imurointivuoroja lapsistani kasvaa uusavuttomia. Mies muistutti siivoojan käyntien välissä riittävän kyllä pestävää, pyyhittävää, pilkottavaa, tiskattavaa, viikattavaa, pedattavaa ja kerättävää jokaiselle perheenjäsenelle.

Pelkäsin siivoojan palkkaamisen tekevän minusta riistokapitalistin. Mies muistutti, ettemme olleet ajatelleet houkutella siivoajaa asumaan ruokapalkalla kellariimme, vaan maksamme itsenäiselle yrittäjälle, joka hinnoittelee työnsä. Muistin, että olen itsekin työskennellyt kotisiivoojana. Ei tuntunut riistetyltä.

Eniten pelkäsin, että minua pidetään avuttomana, laiskana, kerta kaikkiaan huonona äitinä. Ei viitsi itse edes siivota! Pullatkin ostaa kaupasta. Mies muistutti ystäväpiirimme suvainneen meitä tähänkin asti siitä huolimatta, että maksamme parturille, bussikuskille, päivähoitajalle ja ravintoloitsijalle asioista, jotka periaatteessa osaisimme tehdä itsekin. Tosin heikommin lopputuloksin, mutta eipä siivousjälkemmekään kovin ammattimaista ole.

Lopulta homman ratkaisi ensikohtaaminen lasten kanssa. Ei meille tullut siivoojaa: Meille tuli Helli. Lasten suursuosikki, joka on eteisessä kompastua innokkaisiin apureihin.

– Helli tulee!
– Helli, saanko mä auttaa sinua!
– Ihanat keltaiset hanskat!

Tässä sitä ollaan: Ihan yhtä avuton ja laiska äiti kuin ennenkin. Maksan jo kiitollisena päivähoidolle lasteni kasvattamisesta, miksipä en yhtä kiitollisena Hellille imurointiavusta. Kirjan sentään kirjoitin itse.

Korvausriidat

Miehen kanssa on tullut riideltyä lapsiperhevuosina aika lailla. Toki sitä ennenkin, mutta silloin oli tilaa rähinälle ja sovintoseksille, kolmen päivän mykkäkouluille ja koston kierteille. Perheellisenä piti siistiä sodankäynnin säännöt – siviilien säästämiseksi.

Silti lapset ovat aistineet, aavistaneet, kuulleet, nähneet, pelänneet, surreet sivussa kaikenmaailman riitamme. Uupumuksen ryydittämät sä et ikinä -räjähtelyt, ilkeilyn miinakentät, iltasadunlukuvuorokiistat. Kukapa haluaisi olla rasittava velvollisuus, jonka hoitamisesta rakkaimmat ihmiset riitelevät?

Lastenhoitokiistat ovat tietysti vain maastokuvioitu suojaverkko. Todellinen riidan aiheemme on elämän sietämätön peruuttamattomuus: Lopulliset valintamme. Kuten vanhemmaksi tuleminen.

Siksipä kaveria ei jätetä yksin pikkulapsiperheen juoksuhautaan. Tässä olemme, tällä kokoonpanolla. Tässä seison ja rähjään sinulle, kun en muuta toistaiseksi voi.

Tämän tietäen riitamme ovat aikuistuneet. Riidan aikana oleskellaan neutraalilla vyöhykkeellä. Lapsille kerrotaan, ettei tässä mitään: vähän murjotetaan ja mietitään tahoillamme, asiat saadaan kyllä sovittua.

Pieni syyllisyys silti kaihertaa sydänalassa. Sitä helpottaaksemme riitelemme nykyään aidot hymyt huulilla teatraalisia korvausriitoja, kuten:

- Minun vuoroni pestä lasten hampaat!
- Eei, ei kyllä se on minun vuoro!
- Ihan epistä, kun sinä sait pestä eilenkin!
- No, olkoon menneeksi, sinun vuoro..
- Kiitos!

Lasten silmät loistavat. Vanhemmat riitelevät minusta!

Äidin päiväkirjasta

Onnekasta kyllä, olen pitänyt päiväkirjaa lapsesta asti. Tallessa ovat kesälomakuvaukset, ystävyyden rakoilut ja sen ihanan poitsun antama merkkari. Lapsuuden totiset pohdinnat, kaukaiset tragediat, silloiset elämäni ihanimmat hetket.

Lapseni vasta päiväkirjastani hyötyvätkin. Lukuisat ”äitikin oli ennen lapsi” -vakuuttelut saavat aivan uutta painoarvoa autenttisesta aikalaiskuvauksesta. Kömpelö käsiala, Star Wars -elokuvista haaveilu, vanhempien vaivaannuttava yllättäminen herkällä hetkellä: kuulostaa tutulta! 

Päiväkirjassa lapseni saa tutustua minuun lapsena. Osa tuolloisesta lapsesta elää edelleenkin kaikenmaailman kiukunpuuskien, uhmakohtausten ja ”toi aloitti" -tyyppisten kiistojen muodossa, mutta tämä on jotain erilaista.

Lapsi näkee, miten äitikin on kasvanut aikuiseksi, ei ollut sitä aina. Äiti on ollut joku jo ennen äitiyttään. Hänkin on selvinnyt noloista sattumuksista, kaverivaikeuksista, sydänsuruista.
Siispä: Minäkin kasvan aikuiseksi. Minäkin selviän.

Oma lukunsa ovat sitten teini-iän päiväkirjani; ne pysyvät jemmassa.

Ei vanhemman huoli hukkaan mene

Turhauttavin, tumpeloin ja tuputetuin neuvo vanhemmalle on: ”Älä nyt tollaisesta huolestu”.

Samaan lajiin kuuluvat: ”Älä suotta stressaa, se kuuluu tähän vaiheeseen” ja ”Ei ihme, että lapsikin jo reagoi, kun itse olet niin huolestunut”.

Neuvo tuntuu sopivan valvovan vauvan jo vauhkoille vanhemmille, kasvukäyrillä vajonnutta taaperoaan huolestuneena syöttävälle äidille, kerhossa isän rohkaisusta huolimatta ujostelevan kolmivuotiaan perheelle. Puhumattakaan isompien lasten jo monimutkaisemmista elämänkuluista.

Miksi emme ota todesta toisten vanhempien huolia? Mikä meitä estää kuulemasta hädän todellisuutta, vaikka sen aihe olisi omassa mittakaavassamme mitätön? Miksi emme erota munaa kanasta?

On niin helppoa – ja armollista – unohtaa vauvan valvomisten helvetillisyys. Unikidutus, jota kesti puolitoista vuotta, vaikka tassuteltiin ja rytmitettiin ja hyssyteltiin. Siihen turhauttavaan avuttomuuteen ei ehkä halua eläytyä uudestaan, ei edes toisen vanhemman kautta. Helpompi huitaista huoli pois, kyllä se siitä.

Mutta huolestunut vanhempi tarvitsisi – kuten me kaikki – myötäeläjän. Ei tilannetta tarvitse ratkaista. Riittää, kun ottaa tunteen todesta.

Tumpeloneuvoja todennäköisesti tarkoittaa hyvää. Hän ei vain tajua asian pointtia: Vanhemman huoli ei mene koskaan hukkaan. Huoli on oikotie elämän todellisten kysymysten äärelle.

Miten minä rakastan lapsiani? Millä kaikilla tavoin haluan varmistaa heille hyvän elämän? Mikä kaikki näyttää olevan sen esteenä? Miten kestän ristiriitaisia tunteitani lastani kohtaan: vihaa ja onnea, toivoa ja pelkoa, epävarmuutta ja määräämisen halua?

Eli lopulta: miten rakastaa, vaikka tietää menettävänsä?

Lasten nolostuttavat mielipiteet

Lapset sitten osaavat nolata vanhempansa. Kuulkaa vaikka tätä:

Mieheni oli poikamme kanssa uimahallissa. Vastapäisellä penkillä toinen mies puuhaili omiaan, mitä lie, ei mieheni ehtinyt sitä niin kytätä. Mutta poika kyllä ehti.

”Isi, mitä toi mies oikein tekee? Toi mies tossa, toi muhkurapää?”

Mieheni vilkaisi ja meni vaikeaksi. Muhkurapäähän se siinä. Näytti pukevan lentosukkia jalkaansa.

Mitä nolostunut vanhempi voi lapselle vastata? Kyllä lentosukkien pukemisen voisi lapselle selittääkin, mutta samalla tulisi todennetuksi kaljun sukkien pukijan todella olevan Muhkurapää. Hyssyttely tai toruminen antaisi ymmärtää, että on tosi noloa olla kalju. Hämäys saattaisi toimia – Katso, isillä on välipalakeksi mukana! – mutta osa lapsista voimistaa viestiään ja sen volyymiä, jos kysymys ei mene heti perille.

Kotona mieheni puisteli vieläkin kiusaantuneena päätään. Olemme ilman muuta opettaneet lapsellemme, ettei toisen ihmisen ulkonäön, ilmeiden, puhetyylin tai tapojen ääneen ihmettelyä pidetä kohteliaana toimintana, etenkään jos hän itse kuulee kommentit. Mutta vähänpä se nyt auttoi.

Tajusimme lapsemme kasvaneen tynnyrissä: Elämänpiiriimme ei kuulunut yhtä ainutta kaljua ihmistä. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut poliittisesti korrektia sanaa, jolla kuvata kiinnostuksensa kohdetta.

Näin saattaa käydä jatkossakin, muiden ominaisuuksien suhteen. Siksi ehdotan kansainvälistä sopimusta koskien korrektiuden rajoja vasta opettelevien lasten puheita: ilmoitettu mielipide on lapsenomainen ja henkilökohtainen, eikä välttämättä vastaa varttuneempien perheenjäsenten näkemyksiä.

Ja lasten kasvuun varautuen: ”Onko toi nyt muotia” ja ”Mikä ihmeen kampaus sillä sun kaverilla oikein on” ovat korrektiuden rajoja opettelevan vanhemman niiiiin noloa puhetta, eivätkä välttämättä vastaa jotain sentään tajuavien perheenjäsenten näkemyksiä.

Uusintapainos

llahduttava uutinen kustantajalta: kirjastani otetaan uusintapainos. Kunpa elämästäkin saisi! 

Vaikka tavallaan, hetkittäin, sitä tuntuu lasten kautta saavankin.

Minä ja mieheni päätämme elämämme arkiset asiat: missä asumme, mitä harrastamme, syömme, puuhailemme. Teemme tietysti ratkaisut lasten hyväksi. Mutta mikä se hyvä on? Oma unelmalapsuutemme: korjattu uusintapainos.

Lapsuuteni harmittavan harvinaiset kulttuurinautinnot korvataan kukkuramitoin. Viis siitä, että lapseni nukahtaa Prinsessa Ruususen kolmannessa näytöksessä: kulttuuri kuuluu hyvään lapsuuteen Partioleireillä viihtyneen isän lapsi lähtee Jamboreelle tai itkee ja lähtee. Leirielämä opettaa selviytymistaitoja ja yhteisöllisyyttä, ja sitä paitsi metsässä lasten on hyvä hengittää.

Jossain kohtaa unohtui, että lapsellani on oma unelmalapsuus. Se saattaisi jopa toteutua, jos lakkaisin käsikirjoittamasta omaani.

Kaikkitietävät vanhemmat

Ystäväni loi vuosituhannen vaihteessa uraa matkaoppaana. Työ muistutti vanhemmuutta. Hortoilevia matkalaisia kaitsettiin lentokentältä bussiin, kiertoajelulla muistutettiin pissatauoista, Sika-juhlat päättyivät itkuun ja sekasortoon.

Mutta mikä hämmentävintä: matkalaiset odottivat oppaan tietävän kaiken. Keskellä yötä oppaan puhelin soi: Minä vuonna kylän viinitila on perustettu? Miten kulkukoiran voi adoptoida? Mikä on tuo tähtikuvio?

Palvomme tietoa, yötä päivää. Vain hölmö nauttisi viiniä tuntemattomien tähtien loisteessa! Googlelle!

Minä olen lasteni matkaopas tässä kiehtovassa, joskin paikoin eriskummallisessa maa(ilma)ssa. Olen hengannut täällä kauemmin, kerännyt tietoa natiiveista ja paikallisista tavoista. Tunnen infrastruktuurin. Osaan selittää, mistä lapset tulevat, pelkäävätkö dinosaurukset laavaa ja mitä tarkoittaa romanttinen.

Kaikkitietävän rooli on niin ihana. Totta kai minä tiedän! Tiedän kysymättäkin! Ja jos en tiedä, niin kysymys on tyhmä, mene siitä jatkamaan uniasi.

Silti vanhempana on pakko suostua vuorollaan ei-tietäjäksi. Lapsen maailman kiinnostuneeksi opiskelijaksi. Ehkä Mandalore Boba Fettin elämän kohtalo ja Arielin ystäväravun nimi ovat tärkeää paikallistietoa tulevaisuuden maasta, jossa minä harhailen kuin pissapaikalla bussista jäänyt turisti. Toivon totistesti diginatiivini opastavan minut turvallisesti hotelliin.

Ilmeisesti tietämättömyyden hetkeni ovat toistaiseksi olleet melko lyhyitä. Perheemme Sika-juhlissa (nk. iltapala) juteltiin huomisen ohjelmasta: äiti tulee myöhemmin kotiin, koska on kouluttautumassa. Keskimmäinen ällistyi: ”Äiti, etkö sä muka tiedä jo kaikkea?” 

No, en ihan kaikkea. En esimerkiksi ymmärrä, miksi mieheni nauroi lapsen kysymykselle niin helkkarin pitkään ja katkerasti.