Sitä itseään

Pahoittelen aihevalintaani, mutta lapsiperheiden ehkä noloin ajanviettotapa on yleisissä vessoissa hengailu. Vaipan vaihdot ilmassa. Viime hetken potan etsimiset. Pöntöllä kannattelu pienennysrenkaan puuttuessa. Niskapaskat. Olkaa kiitollisia, jos ette tunnista termiä.

Kun mammakahvilan pöydässä rutiseva ja ähkivä vauva nostattaa sievän punan äidinkin poskille, me kaikki kupeista hörpätessämme lohduttelemme, että ihan luonnollisesta asiasta tässä on kysymys. Hyvä vaan, kun ei jää vatsaan kiertämään. Vasta kun lapsi oppii puhumaan, uhkaa häpeä laajeta koko kahvilaan.

Lapsi ilmoittaa tarpeesta raikuvalla äänellä, painetta aiheuttavat eritteet yksilöiden. Muu asiakaskunta ymmärtää pidätellä vielä tovin. Julkisella potallakin juttu luistaa, Aku Ankan perään kysellään, kiirettä ei pidetä. Äidin vaivihkaiset hoputusyritykset yksikoppisessa vessassa herättävät kummastusta. Ainahan on kehuttu, kun ehtii?

Entäs kun vanhemmalla on tarve julkisella paikalla? Ei pientä lasta voi oikein yksinkään jättää, mutta koppiin mukaan ottamisesta seuraa häpeämättömiä kysymyksiä, kommentteja ja kannustusta. Mikä hätä sulla on? Kiva nähdä sun pimppi pitkästä aikaa! Hyvä äiti, sä osaat itse pyyhkiä! Hetken saattaa kaduttaa, ettei sittenkin nolostellut koko kakkajuttua kuoliaaksi.

Mutta lasten kanssa eläessä on vain suostuttava kannustamaan, katsomaan ja kehumaan kakkaa, ainakin jos haluaa olla häpäisemättä lastaan. Aikuisen avoin nolostelu, hämmennyksen peittäminen ronskiuteen tai viiltävään vitsailuun, hajusta valittaminen tai näyttävä yökkäily ovat jo vauvalle selviä merkkejä: en kelpaa.

Sillä lapsi ei (aluksi) erota itseään kakasta. Minkä loin, on osa minua: nyt saa taputtaa! Onhan pottaan muotoutunut ehkä tonttu, mörköplaneetta, monta rusinaa, isikakka ja poikakakka, ihan vaan hieno kasa.

Leikki-ikäinen alkaa nähdä kakan omana luomuksenaan, joka kuitenkin elää luojastaan erillistä elämää. Tällaisen kakan voi iloisesti vilkutellen saattaa viemäriputkien vapauteen, mukanaan isäntänsä rakas muisto.

Myöhemmin kakka menettää hohdokkaan persoonallisuutensa. Yksityisen ja julkisen raja alkaa muotoutua. Kyseessä onkin erite, jonka kanssa kukin puljaa tavallaan: oppimiaan tai protestoimiaan häveliäisyyssäädöksiä noudattaen.

Lasten nolostuttavat mielipiteet

Lapset sitten osaavat nolata vanhempansa. Kuulkaa vaikka tätä:

Mieheni oli poikamme kanssa uimahallissa. Vastapäisellä penkillä toinen mies puuhaili omiaan, mitä lie, ei mieheni ehtinyt sitä niin kytätä. Mutta poika kyllä ehti.

”Isi, mitä toi mies oikein tekee? Toi mies tossa, toi muhkurapää?”

Mieheni vilkaisi ja meni vaikeaksi. Muhkurapäähän se siinä. Näytti pukevan lentosukkia jalkaansa.

Mitä nolostunut vanhempi voi lapselle vastata? Kyllä lentosukkien pukemisen voisi lapselle selittääkin, mutta samalla tulisi todennetuksi kaljun sukkien pukijan todella olevan Muhkurapää. Hyssyttely tai toruminen antaisi ymmärtää, että on tosi noloa olla kalju. Hämäys saattaisi toimia – Katso, isillä on välipalakeksi mukana! – mutta osa lapsista voimistaa viestiään ja sen volyymiä, jos kysymys ei mene heti perille.

Kotona mieheni puisteli vieläkin kiusaantuneena päätään. Olemme ilman muuta opettaneet lapsellemme, ettei toisen ihmisen ulkonäön, ilmeiden, puhetyylin tai tapojen ääneen ihmettelyä pidetä kohteliaana toimintana, etenkään jos hän itse kuulee kommentit. Mutta vähänpä se nyt auttoi.

Tajusimme lapsemme kasvaneen tynnyrissä: Elämänpiiriimme ei kuulunut yhtä ainutta kaljua ihmistä. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut poliittisesti korrektia sanaa, jolla kuvata kiinnostuksensa kohdetta.

Näin saattaa käydä jatkossakin, muiden ominaisuuksien suhteen. Siksi ehdotan kansainvälistä sopimusta koskien korrektiuden rajoja vasta opettelevien lasten puheita: ilmoitettu mielipide on lapsenomainen ja henkilökohtainen, eikä välttämättä vastaa varttuneempien perheenjäsenten näkemyksiä.

Ja lasten kasvuun varautuen: ”Onko toi nyt muotia” ja ”Mikä ihmeen kampaus sillä sun kaverilla oikein on” ovat korrektiuden rajoja opettelevan vanhemman niiiiin noloa puhetta, eivätkä välttämättä vastaa jotain sentään tajuavien perheenjäsenten näkemyksiä.