Mutta mikä hämmentävintä: matkalaiset odottivat oppaan tietävän kaiken. Keskellä yötä oppaan puhelin soi: Minä vuonna kylän viinitila on perustettu? Miten kulkukoiran voi adoptoida? Mikä on tuo tähtikuvio?
Palvomme tietoa, yötä päivää. Vain hölmö nauttisi viiniä tuntemattomien tähtien loisteessa! Googlelle!
Minä olen lasteni matkaopas tässä kiehtovassa, joskin paikoin eriskummallisessa maa(ilma)ssa. Olen hengannut täällä kauemmin, kerännyt tietoa natiiveista ja paikallisista tavoista. Tunnen infrastruktuurin. Osaan selittää, mistä lapset tulevat, pelkäävätkö dinosaurukset laavaa ja mitä tarkoittaa romanttinen.
Kaikkitietävän rooli on niin ihana. Totta kai minä tiedän! Tiedän kysymättäkin! Ja jos en tiedä, niin kysymys on tyhmä, mene siitä jatkamaan uniasi.
Silti vanhempana on pakko suostua vuorollaan ei-tietäjäksi. Lapsen maailman kiinnostuneeksi opiskelijaksi. Ehkä Mandalore Boba Fettin elämän kohtalo ja Arielin ystäväravun nimi ovat tärkeää paikallistietoa tulevaisuuden maasta, jossa minä harhailen kuin pissapaikalla bussista jäänyt turisti. Toivon totistesti diginatiivini opastavan minut turvallisesti hotelliin.
Ilmeisesti tietämättömyyden hetkeni ovat toistaiseksi olleet melko lyhyitä. Perheemme Sika-juhlissa (nk. iltapala) juteltiin huomisen ohjelmasta: äiti tulee myöhemmin kotiin, koska on kouluttautumassa. Keskimmäinen ällistyi: ”Äiti, etkö sä muka tiedä jo kaikkea?”
No, en ihan kaikkea. En esimerkiksi ymmärrä, miksi mieheni nauroi lapsen kysymykselle niin helkkarin pitkään ja katkerasti.
Hahaa, sika-juhlat aka iltapala :D
VastaaPoistaNuoruudessani olen hairahtunut myös matkaoppaan duuniin ja jäin pohtimaan, että kummassakohan roolissa sitä oikeasti pystyy paremmin esittämään kaikkitietävää. Varmaan enemmän ainakin piti yrittää matkaoppaana: lapsille sanon rehdisti, että "katsotaan kotona internetistä". Illuusio on siis rikottu jo pienenä...
Eläköön hairahdukset ja tietämättömyys:-)!
VastaaPoista