Lapset sitten osaavat nolata vanhempansa. Kuulkaa vaikka tätä:
Mieheni oli poikamme kanssa uimahallissa. Vastapäisellä penkillä toinen mies puuhaili omiaan, mitä lie, ei mieheni ehtinyt sitä niin kytätä. Mutta poika kyllä ehti.
”Isi, mitä toi mies oikein tekee? Toi mies tossa, toi muhkurapää?”
Mieheni vilkaisi ja meni vaikeaksi. Muhkurapäähän se siinä. Näytti pukevan lentosukkia jalkaansa.
Mitä nolostunut vanhempi voi lapselle vastata? Kyllä lentosukkien pukemisen voisi lapselle selittääkin, mutta samalla tulisi todennetuksi kaljun sukkien pukijan todella olevan Muhkurapää. Hyssyttely tai toruminen antaisi ymmärtää, että on tosi noloa olla kalju. Hämäys saattaisi toimia – Katso, isillä on välipalakeksi mukana! – mutta osa lapsista voimistaa viestiään ja sen volyymiä, jos kysymys ei mene heti perille.
Kotona mieheni puisteli vieläkin kiusaantuneena päätään. Olemme ilman muuta opettaneet lapsellemme, ettei toisen ihmisen ulkonäön, ilmeiden, puhetyylin tai tapojen ääneen ihmettelyä pidetä kohteliaana toimintana, etenkään jos hän itse kuulee kommentit. Mutta vähänpä se nyt auttoi.
Tajusimme lapsemme kasvaneen tynnyrissä: Elämänpiiriimme ei kuulunut yhtä ainutta kaljua ihmistä. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut poliittisesti korrektia sanaa, jolla kuvata kiinnostuksensa kohdetta.
Näin saattaa käydä jatkossakin, muiden ominaisuuksien suhteen. Siksi ehdotan kansainvälistä sopimusta koskien korrektiuden rajoja vasta opettelevien lasten puheita: ilmoitettu mielipide on lapsenomainen ja henkilökohtainen, eikä välttämättä vastaa varttuneempien perheenjäsenten näkemyksiä.
Ja lasten kasvuun varautuen: ”Onko toi nyt muotia” ja ”Mikä ihmeen kampaus sillä sun kaverilla oikein on” ovat korrektiuden rajoja opettelevan vanhemman niiiiin noloa puhetta, eivätkä välttämättä vastaa jotain sentään tajuavien perheenjäsenten näkemyksiä.
Tää oli niin hauska teksti ja myös hippasen vaikea asia näin arjessa. Meidän 3,5-vuotiaamme kysyä möläytti jokin aika sitten junassa, että miksi toi isomahainen mies tuossa vaan seisoo. Mulla meni vähän pasmat sekaisin hetkeksi, koska joo, maha sattui olemaan tosi iso ja siinähän mies seistä tönötti keskellä käytävää tekemättä mitään. Suhasimme nopeasti ohi jollain verukkeella, mutta lapsi on juurikin tuollaista kuvaamaasi sinnikästä ja kovaäänistä sorttia - ja toisti kysymyksensä käytävän toisessa päässä. Mulla meni vähän torumiseksi, kun päästiin oven taakse. En vaan oikein osannut suhtautua tilanteeseen, koska mies oli itse silmiinpistävän vaivautunut lapsen kysymyksestä, jonka tietysti kuuli. Sanoin vähän turhan tiukasti, että kenenkään ulkonäköä ei saa tuolla tavoin kommentoida - vaikka oikeassahan lapsi oli. Poika jatkoi ilomielistä hyppelyään junan toiseen päähän ja ehkä unohti koko jutun aika nopeasti. Ehkä.
VastaaPoistaAuts... Lähettäkäämme rakastavan pahoittelevat terveiset kaikenmaailman muhkurapäille ja isomahoille!
VastaaPoistaMä haluaisin kysyä tässä postauksessakin sivutusta nuhtelusta ja vaikkapa torumisesta.
VastaaPoistaOnko itkuun pillahtaminen sellainen "raja", josta näkee että lapselta vaaditaan liikoja? Tuntuu että jotkut lapset pillahtavat itkuun komentamisesta, ojentamisesta ja neuvomisesta herkemmin kuin toiset. Kun on aika lähteä leikkipuistosta kotiin, yksi lapsi itkee sydän murtuneena ja toinen vastustaa kiukulla. Onko se kiukulla vastaava "kestävämpi" ja kotiin uskaltaa lähteä, kuin se lapsi, joka murtuu itkien? Tällaista olen siis pohtinut.
Olen huomannut, että itkun alkaminen on se raja, jossa oma komentaminen tai jonkun asian toteuttaminen pysähtyy "hups, nyt meni yli". Mutta onko se näin, vai voiko näennäisesti tyynikin lapsi kokea komentamisen yhtä ahdistavana tai liiallisena, vaikka kyyneleitä ei tulekaan?
Itse teen terveydenhoitoalan työtä ja aloin miettiä tätä kun meillä käy pieniä lapsiasiakkaita. Herkästi luovutan jonkun tempun jos lapsi itkee, mutta jatkan sinnikkäämmin sen loppuun jos lapsi on selvästi hädissään mutta ei itke.
-t. hammashoidon ja hiekkalaatikoiden välissä seikkaileva äiti
Ei ole. Muuten meidän muksuiltamme, varsinkaan nuoremmalta, ei voisi koskaan vaatia mitään. Hoitotilanteissa äitinä toivon, että hoitohenkilökunta suhtautuu lapseen kunnioittavasti, mutta ei epäröi ikävämpiäkään toimenpitteitä, koska se epävarmuus tarttuu sitten lapseen (ja äitiin) ja lapsi hätääntyy.
PoistaHyvä kysymys hammashoidon ja hiekkalaatikon välistä: missä kulkee asiallisen torumisen raja? Määrääkö sen vanhempi vai lapsi? Itse ajattelen, ettei lapsen tunnereaktio (tai sen näennäinen reaktio) kerro tunteen syvyydestä sinänsä, vaan se on tapa jolla lapsi kertoo olevansa eri mieltä tai pahoillaan. Jotkut tekevät sen itkemällä, jotkut vastustamalla ja jotkut jähmettymällä.
PoistaNiin tai näin: minusta aikuinen voi SEKÄ huomioida lapsen reaktion, ETTÄ pitää kiinni kotiinlähdön aikataulusta: "Huomaan että pahastut tästä, mutta meidän on silti lähdettävä kotiin. Kurja juttu!"
Tai Riitan ajatusta mukaillen: " Tämä ei ole nyt varmaan sinulle helppo tilanne, kun ihan itkettääkin/ olet ihan jännittynyt, mutta kestäisitkö vielä pikku hetken, niin saamme hampaan kuntoon.."
Lapsella ja aikuisella on usein aivan käsitys siitä, mikä on se "pikku hetki", mikä pitää kestää. Minä yleensä kerron, kuinka pitkään pitää mielessä laskea ennen kuin on ohi (toimii oikomishoidossa koululaisella).
Poista