Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.

Lasten kanssa luettua

Rakastan kirjoja niin itsestäänselvästi, että yllätyn aina, kun joku kiinnittää asiaan erityisesti huomiota. – Ai teillä luetaan aina iltasatu? – No satu ja satu… Aika monenlaista luetaan. Mitä lapset nyt valitsevat kulloinkin.

Sillä sillä on merkitystä. Siksi meidänkin kirjahyllyssä on ne ikuiset yhden illan suosikkikuvakirjat, joista olisi jo pitänyt periaatteessa kasvaa yli. Ja siksi juuri lapsi valitsee, mitä luetaan tänään. Jos en muuten tiedä, mitä lapselle kuuluu, voin arvata jotakin täysin satunnaiselta vaikuttavan iltakirjan valinnasta.

Iltana muutamana tyttäreni valitsi Lumikin. Sattumalta vain samana päivänä, kun olin rähjännyt hänelle hiirikoristeisten korkokenkien käytöstä pihamaalla. Kateuden ja karkotuksen teema välillämme oli kiistämätön.

Toisena iltana poika valitsi Kultaisten kirjojen klassikon Kani Kuriton. Kani on touhukas ja hyväntahtoinen mutta nykytermeillä aika ADHD-lapsi, joka ei tiedä, miten kelpaisi vanhemmilleen. Tämähän ei mitenkään liittynyt päiväämme, jona olin rajannut poikaa rankasti.

Entä se kaukainen ilta, kun esikoinen valitsi kiusaamisesta kertovan kirjan, ihan muuten vain…

Kirja on joskus myös äidin valitsema, ja se on silloin pidempi projekti. Tänä keväänä on luettu lasten kanssa näitä:

Aku Ankka. Kaikissa muodoissa, yhdessä ja erikseen. Veikkaan, etteivät kuninkaatkaan mene oikeasti yksin vessaan, vaan kainalossa on veitikka vankka. Ankkalinna on upea luonnekarikatyyrien runsaudensarvi. Tutustumme hahmojen kautta inhimillisiin ja lapsen kehityksessä keskeisiin tunteisiin ja ilmiöihin: ahneus, ikuinen optimismi, suvun taakka ja tuki, sijaisvanhemmuus, epäreiluus, aggression säätely, addiktiot, mustasukkaisuus, kolmiodraama (Iines hei, ihan totta! Valitse jo!).

Paddigton. Lapset, Perun porukoilta voi tupsahtaa luoksemme joku, joka tarvitsee juuri nyt apua. Auttakaamme, mutta annetaan hänen pitää karhunkielinen nimensä hyvin hankalasta ääntämyksellisyysmuodostansakinköhän huolimatta. Ja jos te joudutte puolestanne pakenemaan Perun porukoille, toivokaamme että he ovat Paddingtoninsa lukeneet.

Henkka ja Kivimutka. Geo-etsivät. Viisikko-fläsärit värähdyttävät äitiä. Etsiväsukupolvet vaihtuvat, mutta tämä pysyy: aikuisten maailman havainnointi ja salaisuuksien paljastaminen. Miten läpinäkyviä ovatkaan aikuiset heikkoutemme! Miten surkeita salajuonemme! Ja miten verhottuna pysyykään – kuin yhteisestä sopimuksesta – arvoituksista kiehtovin: mitä ne puuhaavat kun ovat keskenään? Kiitos Kalle Veirto! Kiitos Johanna Hulkko!

Anna ja Elvis kylpylässä. Elvikseen liittyvä salaperäisyys ei lapsia vielä kohauttanut (äiti on tulisilla hiilillä), mutta mummon vilkkuvat tissit naurattivat. Ja harva lastenkirja saa maininnan Parnassossa! Kiitos Maria Kuutti!

Sammonvartijat-trilogia. Kävi nolo moka ikärajan kanssa: esikoinen luki ensimmäisen osan ennen kuin huomasimme kyseessä olevan nuorten kirjasarja. Traumatisoituminen estyi aktiivisella keskustelulla, yhdessä lukemisella ja tutkimalla muuta Kalevan innoittamaa kirjallisuutta, kuvataidetta, arkkitehtuuria, sävellyksiä ja koreografioita. Pysyvä sivuvaikutus jäi: lukemisen palo ja Halloweentärinät voittava innostus Kalevalan päivästä. Kiitos Timo Parvela!

Puloboi ja Poni-kirjat. Voi Veera Palttasar Salmi, minkä teit. R-äänteeni oli kadoksissa viikon. En voi katsoa pulua miettimättä, onko hän pesästä lentänyt jätkäpoika. Bullan kulutuksemme on kriittisellä tasolla. Hakaniemi on pyhiinvaelluskohteemme. Olen yhä luonnollisesti munimatta.

Puluboin lukeminen on hyvin hidasta, koska kolme kertaa per sivu pysähdytään nauramaan tai toistamaan erityisen läppää lausetta. Vain nuorimmaista ei huvita, mutta hän taas eläytyy Ponin haikean runolliseen ilmaisuun kyynel omassakin silmäkulmassa, onhan heillä molemmilla on äitinä (s)ää(i)l(m)iö. Voi pelkule mikä hiaano ja välikäs kiljakilja.

 Ai niin, reiluuden nimissä vielä isän valinnat.

Aku Ankka. Hänelläkin. Kun se vaan on hyvä. Sopivan kevyt. Ja kuvat tosi hyvin piirrettyjä.

Seksi ja kiva

Iltapesuilla se alkoi. Viisivuotias tytär lauleskeli aika kivasti nuotilleen seksiseksiseksiseksiseksi. Katselin seinille ja vältin reagoimasta. Strategiani oli selkeä:

1. Koska lapsi ei tiedä sanan merkitystä, on turha lähteä paheksumaan. 
2. Mitä rajummin reagoisin mihin tahansa hänelle tuntemattomaan ilmiöön, sitä mielenkiintoisemmaksi tuo asia hänen mielessään muuttuisi. 
3. Valikoidulla huomiotta jättämisellä impulssi sammuisi ennen pitkää. 
4. Pahuksen isoisoveli. 

Hän nimittäin on jo koululainen ja tietää, mitä seksiseksi merkitsee, joten hän käski toistuvasti ja pahasti kiusaantuneena pikkusisartaan lopettamaan. Siirryin strategiaan B:

1. Koska lapsi toistelee häntä kiinnostavaa, muissa ihmisissä voimakasta reaktiota herättävää asiaa, kunnes saa joko tarpeekseen muiden reaktioista tai asia lakkaa kiinnostamasta häntä, on viisainta selventää hänelle asiaa. 
2. Töräyttämättä silti liikaa infoa. 
3. Eli edetä häneltä kyselemällä. 
4. Mieluiten isoisoveljen ollessa kuulolla – ei hänkään nyt niin paljon tiedä kuin luulee. 

Hiustenkuivaamisen lomassa kysyin:
– Kuule, mitä sun mielestä toi mitä sä laulat tarkoittaa, seksiseksiseksi..?
– No, varmaan kivaa. Tai ystävää. Koska Niina sanoi mua seksiseksiksi ja se on mun kiva ystävä.
– Niin. Joo. Mutta oikeasti se sana tarkoittaa sellaista aikuisten erikoispussailua ja -halailua. 

Lisäkysymyksiä ei esitetty, joten annoin asian olla. Lapset eivät. Uimahallin pukuhuoneessa lapsi ilmoitti olevansa seksimalli. Kohteliaat kanssauimarit katselivat seinille. Kun tytär oli käväissyt vaihtamassa lempimekon päälle, kehaisi viisivuotias veli:

– Oot kyllä seksi ja kiva!

Ei tälle varmaan mitään voi; sanana seksi vain tulee arkipäiväistymään. Muistan huvittuneena vanhempieni närkästyksen, kun yläasteellani pidettiin disko. Diskohan on paikka, jonne aikuiset menevät juomaan ja tapaamaan muita aikuisia! Sellaista sitten alaikäisille!

Ja, vähemmän huvittuneena, tuttavaperheen, jonka piti käyttää lapsi lääkärissä Thaimaan lomalla. Tutkimuksen päätteeksi paikallinen lääkäri kommentoi kolmevuotiasta: ”Very nice girl! Very sexy!”. Tuskin hän pedofiili oli, tarkoitus oli vain kehaista hyvin käyttäytynyttä lasta.

Ehkä seksi sanana vain alkaa pikkuhiljaa merkitä kivaa tai kaveria. Kuten jäätävä tai kuumottava kommentoivat ihan muuta kuin varsinaisia lämpötiloja. Varsinaista seksiä alamme sitten kutsua – niin miksi? Ehkä sitten seksiseksiksi.

Bad child day ei pipolla peity

Kun uusi tuttavaperhe astuu sisään kotiovestamme, huomaan vaivihkaisen ympäriinsäsilmäyksen ja helpottuneen henkäisyn. Huh, täälläkin: Kuraiset saappaat läjässä, vessan ovi ammollaan, mikä lie paperikasa ruokapöydän päädyssä. Tavallista. Sotkuista. Kotoisaa.

Vielä helpottuneempia uudet tuttavat ovat, kun lapsemme eivät niiaa ja kumarra, muista kiittää tuliaisista muistuttamatta tai tottele pöytäänkäymiskäskyä numero kolme. Ihanaa, täälläkin.

Tilanne on tullut sitä tutummaksi, mitä julkisemmaksi työni on käynyt. Mikäs siinä tutustuessa Onnin äitiin, oliko se nyt Janna vai mikä, sellainen vähän takakireä hössöttäjä. Mutta lastenpsykiatri Janna Rantala… Ammattikasvattaja!

Uusien tuttavuuksien kanssa saa tutustua ennakkoluulojen kirjoon – kohdistuvat ne sitten ammattiini tai johonkin muuhun minuun liitettyyn ominaisuuteen. Arvostava tuttu alkaa nähdä takakireyteni tarkoituksenmukaisena jämäkkyytenä, johon vanhempien on ilmeisesti hyvä pyrkiä. Hössötys muuttuu ties miksi hyveeksi – ennakoivaa huolenpitoa, avointa tunneilmaisua kenties. Minut nostetaan jalustalle, jonne en kuulu. Tavallisuuteni muuttuu heidän silmissään tavoitteeksi.

Samoin käy minulle. Kun uusi tuttavuuteni kertoo olevansa kampaaja, ajattelen heti juurikasvuani. Ammattikampaaja! Ettei hän vaan vilkaissutkin sillä silmällä jakaustani? Lohkaisen harmaistani vitsin. Kehun hänen sävyään. Kohtelias vieraani hymyilee ja kääntää puheen kevään tuloon.

Ei vierastani kiinnosta arvioida hiuksia. Hän ei ole nyt töissä, enkä minä hänen asiakkaansa. Kyse on vain omasta epävarmuudestani, kelpaamattomuuden pelostani, kateudestakin. Jos en halua katsoa sitä suoraan silmiin, voin kääntää sen muiden kannettavaksi, olla lukevinani heidän katseestaan arvostelua.

Itsekritiikki, jonka kuvittelee heijastuvan toisen silmistä, antaa hyvän syyn hyökätä. Minutkin on asetettu vastuuseen ammattikuntani mahdollisista laiminlyönneistä, 90 vuotta sitten kuolleen itävaltaisen lääkärin teorioista ja hyökkääjän omasta lapsuudesta. Samalla logiikalla syyttäisin kampaajatuttavaani vuoden 1989 permanentistani.

Mutta on ammateissamme erojakin. Voin – ainakin teoriassa - muokata hiuksiani rahalla ja vaivalla kohti ideaalia, mutta lapset eivät piru vie suostu käyttäytymään juuri silloin kuin sitä kipeimmin kaivattaisiin. Bad child day ei pipolla peity.

Vaan tällaista meillä ihmisillä on. Olemme aluksi vieraita toistemme kodeissa ja sisäisissä maailmoissa. Kohtelias emäntä voi osaltaan auttaa tutustumista helpottamalla ennakkoluuloja. Uusien tuttavienkin olemus rentoutuu, kun karjahdan ensimmäisen kerran lapsille. Mahtavaa, toikin hermostuu!

Edessä on enää tärkein: muistaa, ettei muiden ihmisten reagointi ehkä lainkaan liity ammattiini tai edes minuun. Se on vain oma ennakkoluuloni.

Ateneumiin – nopsasti!

Nyt äkkiä Ateneumiin – siellä on paras näyttely ikinä!

Remontin takia esillä on vain parikymmentä teosta eli juuri sopiva määrä viisivuotiaalle. Yhtä lukuun ottamatta ne ovat tauluja, joista osa on jo mukavasti tuttuja kuvakirjoista. Sen kuin astuu sisään ja heti oikealla Taistelevat Metsot.
– Kato äiti, toi on se Kaksi pulua!

Vastapäätä on aihepiiriltään kotoisa, mutta ilmeisesti latteahko taulu: – Höh.

Eihän tossa ole kuin poika ja varis. Schjerfbeckin taianomaisuuskaan ei vielä säväytä: – Ton taulun nimi on sitten varmaan Ovi.

Triptyykin äärellä sentään ällistys valtaa katsojat.
– Äiti, toi on Kalevalasta! Mutta miksi Väinämöinen on veneessä eikä vedessä?
– No tuota, siinä Koirien Kalevalassa oli laitettu vähän eri tavalla.

Mutta paras kaikista on ei-taulu:  Passio Musicae. Lumoava teos, joka kutsuu seuralaiseni vahvaan vuoropuheluun kanssaan. Syntyvät kokonaisuutta täydentävät sävellys-koreografiat ”Metsäkävely” ja ”Järvenneito”. Valitan, ei voi sanoin kuvata, käykää kokemassa omanne.

Ja hei – näillä ehdoilla 9.4.2015 asti ilmaiseksi. Vaikka juuri tästä kierroksesta maksaisi mieluusti: taidehistoriamme vartissa, intohimolla ja ilman kärsimystä.

Lentomatka lasten kanssa

Punk-bändimme on aiemmin matkannut vain juna- tai autoetäisyydellä oleviin kohteisiin, mutta nyt oli ulkomaankiertueen aika. Lentokoneeseen! Matkustusmuodon muututtua katosi anarkistinen vire koko hommasta: viisivuotiaat ovat ihanteellisia lentomatkailijoita.

Turvatarkastukseen jonottaminen sujuu ihan eri tunnelmissa kuin autoon pakkautuminen. Kukaan ei häiriköi, valita tönimisestä tai ala itkeä sittenkin unohtuneen Lisko Liskosen perään, koska siitä voi joutua vankilaan. Metallinpaljastimen läpi käveleminen on harras toimitus, jossa saattaa paljastua, että on sittenkin robotti.

Koneeseen jonottaminen sujuu ihan eri tunnelmissa kuin Kuortin ABC:lla. Kukaan ei ryntää vanhempien karjuntaa kuulematta lähimpään, edes etäisesti kiipeilytelinettä muistuttavaan rakennelmaan. Matkustamohenkilökunnan tervehdyskin tuntuu henkilökohtaiselta. Mistä ne tiesi, että mä olen matkalla Kanarialle?

Paikalle asettuminen on yhtä juhlaa: Penkkien mitoitus on ideaalinen viisivuotiaalle. Runsas jalkatila! Ja silti ylettää potkimaan edellä olevaa penkkiä! Edes viereisellä paikalla istuva ylivilkas kolmevuotias ei ole uhka vaan mahdollisuus. Tässähän ehtii mukavasti tutustua, riitaantua, sopia ja nukahtaa kesken lauseen.

Lento-onnettomuuskaan ei ole uhka vaan mahdollisuus – jättiliukumäki! Saako sen happinaamarin ottaa sitten mukaan kotiin? Äiti lupaa.

Entäpä viihdekeskus! Pienellä ruudulla näkyvä elokuva on unohtumaton elämys. Ei haittaa vaikka vanhemmat kieltäytyvät ostamasta uusia kuulokkeita vartissa hajonneiden tilalle: itse keksimänsä vuorosanat voi jakaa raikkaalla äänellä matkakavereiden kesken. Ruokailu ja sen jälkeiset toimet ovat naurettavan vaivattomia. Tarjoiltavan aterian koko ja ravintoarvot pitävät helposti viisivuotiaan kylläisenä – ja ruokaa jää vielä istuintaskuunkin survottavaksi. Vessaan jonottaminen on verkostoitumistapahtuma, jossa tarkkaillaan ja kommentoidaan käytäväpaikalla istuvien matkatoverien tablettipuuhia. Vessaan lopulta päästyään mahtuu mainiosti hoitamaan kaikki toimet.

Pieni miinus siitä, ettei erillistä leikkipaikkaa ole (vrt. Kuortin ABC). Iso plussa siitä, ettei äiti pääse pakoon vaan pelaa lapsen keksimillä säännöillä korttia tunnin. Ja lukee Puloboita ääneen seuraavan tunnin.

Laskeutuessa ei tule mieleen yhtään katastrofiuutista tai -elokuvaa. Sen sijaan tulee mieleen monenlaista, ehdottomasti käytävälle tai toiselle penkkiriville siirtymistä vaativaa aktiviteettia. Ja itku: Mennäänkö me siis ovesta ulos! Mutta äiti, ne lupasi että liukumäestä!

Perille päästyään ihannematkailija jatkaa eleganttia travelling light -teemaa. Jos laukkuja jonottaessa pitkästyy, voi vain lähteä paikalta. Ei ole mikään ongelma käyttää samoja vaatteita koko viikon ja napata laukku mukaan sitten paluumatkalle. Tärkein, eli istuintaskusta löytynyt vaahtokarkki, on joka tapauksessa hyvässä tallessa taskun pohjalla. Vähät siitä, että karkki on matkannut huomattavasti itseä pidempään.

Fake it till you blog it

Hämmennyn, kun minua kutsutaan bloggaajaksi. Montako g:tä siinä edes on? Vaikka olen kirjoittanut kolmekohanko vuotta ensin Ylelle, sitten omaan blogiini ja nyt molempiin, ei minulle ole muodostunut bloggaajan identiteettiä. Miksi?

Koska bloggaajat ovat niin hienon ihania! Sellaisia kuin Kalastajan vaimo tai Project Maman Katja. Bloggaaja kirjoittaa kivasti, kuvaa kauniisti, ehtii kommentoida ja kirjoittaa toisten blogeihin vastakommentteja, linkittää, reagoida. Twiittaakin hauskoja siinä sivussa.

Minä kirjoitan ryppäissä, kymmenen tekstiä kerralla ja ajastan ne. Tai Hanna ajastaa, koska en itse osaa. Unohdan, mitä olen julkaisemassa. Sudin ideoita muistikirjoihin, jotka unohdan bussiin. Suunnittelen joka vuosi huomioivani ajankohtaiset teemapäivät, mutta siinä vaan vilahti taas ohi yksi Kaksostenpäivä. Ilahdun aina kun joku kommentoi tekstiäni, mutta jos en ehdi saman tien vastata, se jää. Huomasin vasta jälkikäteen blogin täyttäneen vuoden, kun kiihkoilin silloin ihan muusta.

Samalta tuntui kun piti rakentaa äidin identiteettiä. Äidit ovat niin hienon ihania ja minä vaan tällainen… nainen, jolla on lapsi. Muut eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa. Neuvolassa minuun suhtauduttiin ihan oikeustoimikelpoisena vanhempana. Naapurit onnittelivat. Sukulaiset halusivat kuvan ”äidistä ja vauvasta”.

Selvisin ensimmäiset kuukaudet mallirealityjen timantisella ohjeella: Fake it till you make it. Ei sisäisen todellisuuden tarvitse joka hetki vastata ulkoista todellisuutta. Pidinhän yllä baletinharrastajan identiteettiänikin vuosia käymättä kertaakaan treeneissä. Niinpä tein äitimäisiä juttuja ja totuttelin uuteen määritelmääni. Kunnes eräänä päivänä vauvani oli tehnyt minusta ihan oikean äidin.

Ehkä tämä bloggaajan identiteettikin tästä. Ympäristön tuki ainakin on kunnossa.

Kiitos ulkoasusta Hanna Pudas, piirroksista Kati Närhi, kuvista Junnu Lusa, kommenteista kaikki – mutta etenkin Riitta!

Niin, paitsi osa kuvista on minun ottamiani. Erotatte ne kyllä Junnun kuvista. Ei sitä kaikkea pysty sentään feikkaamaan.