Lasten kanssa luettua

Rakastan kirjoja niin itsestäänselvästi, että yllätyn aina, kun joku kiinnittää asiaan erityisesti huomiota. – Ai teillä luetaan aina iltasatu? – No satu ja satu… Aika monenlaista luetaan. Mitä lapset nyt valitsevat kulloinkin.

Sillä sillä on merkitystä. Siksi meidänkin kirjahyllyssä on ne ikuiset yhden illan suosikkikuvakirjat, joista olisi jo pitänyt periaatteessa kasvaa yli. Ja siksi juuri lapsi valitsee, mitä luetaan tänään. Jos en muuten tiedä, mitä lapselle kuuluu, voin arvata jotakin täysin satunnaiselta vaikuttavan iltakirjan valinnasta.

Iltana muutamana tyttäreni valitsi Lumikin. Sattumalta vain samana päivänä, kun olin rähjännyt hänelle hiirikoristeisten korkokenkien käytöstä pihamaalla. Kateuden ja karkotuksen teema välillämme oli kiistämätön.

Toisena iltana poika valitsi Kultaisten kirjojen klassikon Kani Kuriton. Kani on touhukas ja hyväntahtoinen mutta nykytermeillä aika ADHD-lapsi, joka ei tiedä, miten kelpaisi vanhemmilleen. Tämähän ei mitenkään liittynyt päiväämme, jona olin rajannut poikaa rankasti.

Entä se kaukainen ilta, kun esikoinen valitsi kiusaamisesta kertovan kirjan, ihan muuten vain…

Kirja on joskus myös äidin valitsema, ja se on silloin pidempi projekti. Tänä keväänä on luettu lasten kanssa näitä:

Aku Ankka. Kaikissa muodoissa, yhdessä ja erikseen. Veikkaan, etteivät kuninkaatkaan mene oikeasti yksin vessaan, vaan kainalossa on veitikka vankka. Ankkalinna on upea luonnekarikatyyrien runsaudensarvi. Tutustumme hahmojen kautta inhimillisiin ja lapsen kehityksessä keskeisiin tunteisiin ja ilmiöihin: ahneus, ikuinen optimismi, suvun taakka ja tuki, sijaisvanhemmuus, epäreiluus, aggression säätely, addiktiot, mustasukkaisuus, kolmiodraama (Iines hei, ihan totta! Valitse jo!).

Paddigton. Lapset, Perun porukoilta voi tupsahtaa luoksemme joku, joka tarvitsee juuri nyt apua. Auttakaamme, mutta annetaan hänen pitää karhunkielinen nimensä hyvin hankalasta ääntämyksellisyysmuodostansakinköhän huolimatta. Ja jos te joudutte puolestanne pakenemaan Perun porukoille, toivokaamme että he ovat Paddingtoninsa lukeneet.

Henkka ja Kivimutka. Geo-etsivät. Viisikko-fläsärit värähdyttävät äitiä. Etsiväsukupolvet vaihtuvat, mutta tämä pysyy: aikuisten maailman havainnointi ja salaisuuksien paljastaminen. Miten läpinäkyviä ovatkaan aikuiset heikkoutemme! Miten surkeita salajuonemme! Ja miten verhottuna pysyykään – kuin yhteisestä sopimuksesta – arvoituksista kiehtovin: mitä ne puuhaavat kun ovat keskenään? Kiitos Kalle Veirto! Kiitos Johanna Hulkko!

Anna ja Elvis kylpylässä. Elvikseen liittyvä salaperäisyys ei lapsia vielä kohauttanut (äiti on tulisilla hiilillä), mutta mummon vilkkuvat tissit naurattivat. Ja harva lastenkirja saa maininnan Parnassossa! Kiitos Maria Kuutti!

Sammonvartijat-trilogia. Kävi nolo moka ikärajan kanssa: esikoinen luki ensimmäisen osan ennen kuin huomasimme kyseessä olevan nuorten kirjasarja. Traumatisoituminen estyi aktiivisella keskustelulla, yhdessä lukemisella ja tutkimalla muuta Kalevan innoittamaa kirjallisuutta, kuvataidetta, arkkitehtuuria, sävellyksiä ja koreografioita. Pysyvä sivuvaikutus jäi: lukemisen palo ja Halloweentärinät voittava innostus Kalevalan päivästä. Kiitos Timo Parvela!

Puloboi ja Poni-kirjat. Voi Veera Palttasar Salmi, minkä teit. R-äänteeni oli kadoksissa viikon. En voi katsoa pulua miettimättä, onko hän pesästä lentänyt jätkäpoika. Bullan kulutuksemme on kriittisellä tasolla. Hakaniemi on pyhiinvaelluskohteemme. Olen yhä luonnollisesti munimatta.

Puluboin lukeminen on hyvin hidasta, koska kolme kertaa per sivu pysähdytään nauramaan tai toistamaan erityisen läppää lausetta. Vain nuorimmaista ei huvita, mutta hän taas eläytyy Ponin haikean runolliseen ilmaisuun kyynel omassakin silmäkulmassa, onhan heillä molemmilla on äitinä (s)ää(i)l(m)iö. Voi pelkule mikä hiaano ja välikäs kiljakilja.

 Ai niin, reiluuden nimissä vielä isän valinnat.

Aku Ankka. Hänelläkin. Kun se vaan on hyvä. Sopivan kevyt. Ja kuvat tosi hyvin piirrettyjä.

Fake it till you blog it

Hämmennyn, kun minua kutsutaan bloggaajaksi. Montako g:tä siinä edes on? Vaikka olen kirjoittanut kolmekohanko vuotta ensin Ylelle, sitten omaan blogiini ja nyt molempiin, ei minulle ole muodostunut bloggaajan identiteettiä. Miksi?

Koska bloggaajat ovat niin hienon ihania! Sellaisia kuin Kalastajan vaimo tai Project Maman Katja. Bloggaaja kirjoittaa kivasti, kuvaa kauniisti, ehtii kommentoida ja kirjoittaa toisten blogeihin vastakommentteja, linkittää, reagoida. Twiittaakin hauskoja siinä sivussa.

Minä kirjoitan ryppäissä, kymmenen tekstiä kerralla ja ajastan ne. Tai Hanna ajastaa, koska en itse osaa. Unohdan, mitä olen julkaisemassa. Sudin ideoita muistikirjoihin, jotka unohdan bussiin. Suunnittelen joka vuosi huomioivani ajankohtaiset teemapäivät, mutta siinä vaan vilahti taas ohi yksi Kaksostenpäivä. Ilahdun aina kun joku kommentoi tekstiäni, mutta jos en ehdi saman tien vastata, se jää. Huomasin vasta jälkikäteen blogin täyttäneen vuoden, kun kiihkoilin silloin ihan muusta.

Samalta tuntui kun piti rakentaa äidin identiteettiä. Äidit ovat niin hienon ihania ja minä vaan tällainen… nainen, jolla on lapsi. Muut eivät tuntuneet huomaavan mitään outoa. Neuvolassa minuun suhtauduttiin ihan oikeustoimikelpoisena vanhempana. Naapurit onnittelivat. Sukulaiset halusivat kuvan ”äidistä ja vauvasta”.

Selvisin ensimmäiset kuukaudet mallirealityjen timantisella ohjeella: Fake it till you make it. Ei sisäisen todellisuuden tarvitse joka hetki vastata ulkoista todellisuutta. Pidinhän yllä baletinharrastajan identiteettiänikin vuosia käymättä kertaakaan treeneissä. Niinpä tein äitimäisiä juttuja ja totuttelin uuteen määritelmääni. Kunnes eräänä päivänä vauvani oli tehnyt minusta ihan oikean äidin.

Ehkä tämä bloggaajan identiteettikin tästä. Ympäristön tuki ainakin on kunnossa.

Kiitos ulkoasusta Hanna Pudas, piirroksista Kati Närhi, kuvista Junnu Lusa, kommenteista kaikki – mutta etenkin Riitta!

Niin, paitsi osa kuvista on minun ottamiani. Erotatte ne kyllä Junnun kuvista. Ei sitä kaikkea pysty sentään feikkaamaan.

3G-draamaa

Kun kännykkäni oli kuukauden päivät kieltäytynyt käyttämästä sim-kortille tallennettuja tietoja, piipahdin alan liikkeeseen apua kyselemään. Jonotellessa ehdin nähdä kuvani heijastuvan myymälän säihkyvistä pinnoista. Nuhjuinen pipo, huulipunat sinnepäin, kaksi tuoretta kiloa persauksessa. Vain menetettyjen yhteystietojen kaipuu esti minua pakenemasta.

Jonotuksen jälkeen myymälä paljastui väärän väriseksi. Ihmeekseni myyjä ei silti tuhahdellut, moittinut, viitannut kyllästyneenä kintaalla. Katsoi vain intensiivisesti silmiin, puhui juuri minulle. Ei käyttänyt kirjainyhdistelmiä, jotka pelottaisivat viimeksi vuonna 2004 puhelimen ostanutta rouvaa. 

Myyjän puhuessa tajusin allekirjoittaneeni aikanaan ihan pätevän kuuloisen liittymäsopimuksen juurikaan vaihtoehtoja vertailematta. Mutta tuolloin sopiviksi mieltämäni ominaisuudet eivät kuitenkaan  lasten saannin, työkuvioiden vakiintumisen ja yleisen elämänkokemuksen lisäännyttyä enää houkutelleet.

Hipelöin tuttua, kymmenen vuotta vanhaa puhelintani. Olihan nykyiseni käytössä kulahtanut, auttamattoman hidas, kaiken aikaa latausta vaativa. Mutta kun sen kanssa pelaillessa ovat syntyneet lapset, sen muistissa ovat synnärikuvat ja onnitteluviestit. Ja se on niin mukavasti käteen sopivaa mallia…

Eikä kännyä voi pakottaa päivittämään itseään, se on mikä on. Voihan siihen appseja ostella, mutta päälle liimatun fiilis siitäkin jää. Ja kaiken aikaa markkinoille puskee uutta ja innovatiivista tai virtaviivaista ja kokemuksen hiomaa. Juuri minun arvoistani.

Myyjä katsoi luuriani merkitsevästi.

– Eikös tuossa mallissa ole tyyppivikana ennen viimeistä pistettä karkaavat viestit?
– No, harvoin kyllä… ja voihan sitä ottaa uusiksi hymiön kanssa.

Taustalla hohtivat älypuhelimien rivistöt, täynnä uuden alun mahdollisuuksia. Vaihdettavia kuoria. Kuvankäsittelyominaisuuksia.

Sovimme saman tien sekä minun että lapsen liittymän siirtyvän uuteen värimaailmaan. Sopuhintaan, alennuksella ensimmäinen vuosi. Katsellaan sitä jatkoa sitten.

Palasin kadulle päivitetyn naisen kohtalokkain askelin. Nyt oli isoa muukin kuin persus. Oli näyttöä. Oli laajoja ja nopeita yhteyksiä maailmalle. Kaikesta kyllä huomasi, että tässä kulkee nykyarvonsa tunteva nainen, ei mikään vaimonnahjuke.

Kuka lie kielinyt piipahduksestani, kun vartin päästä oikean värinen kauppa lähetti kaksi epätoivoista tekstiviestiä. Meillä on tärkeää asiaa liittymäsi siirrosta! SOITA, ja me soitamme sinulle!

Julman nautinnonhaluisena kuvittelin hätäpalaveria neukkarissa. Koulutetut liittymämyyjät sotkivat fläppitaulun epätoivoisilla strategiakaavioyritelmillään. Osastonjohtaja nojasi jähmettynein katsein vesiautomaattiin kumotessaan ketjussa kolmatta muovimukillista. Uusin tulokas vapisi nurkassa. Ei helkkari, se ole lähtenyt sen väripellen matkaan! Sillähän on isompi G! Ja vie vielä lapsenkin liittymän mukanaan!

Voitonriemuinen nauruni kaikui kadulla. En vastannut. Kärsiköön! Seuraavan päivänä sain vielä pahoittelevan tekstiviestin. Liekö joku kriisiasiantuntija neuvonut nöyristelemään. Viestissä operaattori otti vastuun siitä, ettei ollut kyennyt toimimaan toiveideni mukaan. Meillä oli vielä toivoa, vaihdon ehtisi vielä perua.

Uuden kännykän korskealla näytöllä viestin nöyryys vain korostui. Hah! Kyllä nämä lupaukset tiedetään. Hekumoin hylätyn operaattorin kärsimyksen syvenemisellä. Seuraavaksi ne soittaa ja lupaa laihduttaa.

Vaikka onhan siinä sekin mahdollisuus, etteivät ne enää soita, kun ei kerran anteeksipyyntökään kelpaa. Tai laittavat tekstarin, jossa ilmoitetaan heidän löytänen uuden, huomattavasti sitoutuneemman asiakkaan, jolla on huulipunat kohdillaan. Ja muuten: Missä hitossa mies viipyy? Päivällinenkin laittamatta.

Kesä-äiti

Meidän perheessämme on tämänkin suven sulostuttajana ollut Kesä-äiti, tuo monille tuttu Arki-äidin sukulaislaji. Arki-äidin ja Kesä-äidin erottaminen toisistaan on huomattavan helppoa, mutta kerrataan kuitenkin pääkohdat.

Arki-äidin ääntely on kimeää äläälälää tai terävähkö, lopussa nouseva ei.

Kesä-äidin ääntely on autuaista huokauksista ja hyväksyvistä myhäilyistä koostuvaa orgaanista äänimattoa.

Kesä-äiti ei touhota kaiken aikaa paikkoja järjestellen. Mitä nyt yhtä kaappia aloittelee perkaamaan mutta sitten lähdetään mökille, jossa kärpäsen raadot ikkunalaudoilla luovat pesään pittoreskin säväyksen.

Kesä-äiti viihtyy mainiosti lasten kanssa mökillä urospuolisen parittelukumppaninsa puuhaillessa kaupungissa jotakin nimeltä työ. Työ? Kesä-äiti ei muista, Kesä-äiti ei ymmärrä, tralalalaa.

Kesä-äiti ei pese pyykkiä. Puhdas, kerran käytetty, kaksi päivää käytetty, mökkipuhdas. Koskee kalsareita. Muita vaatteita saatetaan harkita iltapäivän mittaan – mutta ei. Kesä-äiti ei pese lapsia, järvi pesee.

Kesä-äiti ei laita ruokaa vaan kaapii kokoon jotakin, koska ei jaksa lähteä kauppaan tänäänkään.

Kesä-äiti lihoo aina. Joka tapauksessa. Katso edellinen kohta. Siksi hän ei sure huomatessaan iltasella laiturijoogan jääneen taas väliin.

Kesä-äiti ei huolittele, kun ei ole peiliäkään. Ihan itseään vartenhan sitä arkenakin nyppii, rasvaa, suihkii ja värjää.

Kesä-äiti on lapsista ihana. Äiti, saadaanhan me pitää se jooko, jooko? 

Ethän sinäkään ota Kesä-äitiä vain loman ajaksi? Hyvällä hoidolla se pysyy hengissä yli arkisen talven.