Kun uusi tuttavaperhe astuu sisään kotiovestamme, huomaan vaivihkaisen ympäriinsäsilmäyksen ja helpottuneen henkäisyn. Huh, täälläkin: Kuraiset saappaat läjässä, vessan ovi ammollaan, mikä lie paperikasa ruokapöydän päädyssä. Tavallista. Sotkuista. Kotoisaa.
Vielä helpottuneempia uudet tuttavat ovat, kun lapsemme eivät niiaa ja kumarra, muista kiittää tuliaisista muistuttamatta tai tottele pöytäänkäymiskäskyä numero kolme. Ihanaa, täälläkin.
Tilanne on tullut sitä tutummaksi, mitä julkisemmaksi työni on käynyt. Mikäs siinä tutustuessa Onnin äitiin, oliko se nyt Janna vai mikä, sellainen vähän takakireä hössöttäjä. Mutta lastenpsykiatri Janna Rantala… Ammattikasvattaja!
Uusien tuttavuuksien kanssa saa tutustua ennakkoluulojen kirjoon – kohdistuvat ne sitten ammattiini tai johonkin muuhun minuun liitettyyn ominaisuuteen. Arvostava tuttu alkaa nähdä takakireyteni tarkoituksenmukaisena jämäkkyytenä, johon vanhempien on ilmeisesti hyvä pyrkiä. Hössötys muuttuu ties miksi hyveeksi – ennakoivaa huolenpitoa, avointa tunneilmaisua kenties. Minut nostetaan jalustalle, jonne en kuulu. Tavallisuuteni muuttuu heidän silmissään tavoitteeksi.
Samoin käy minulle. Kun uusi tuttavuuteni kertoo olevansa kampaaja, ajattelen heti juurikasvuani. Ammattikampaaja! Ettei hän vaan vilkaissutkin sillä silmällä jakaustani? Lohkaisen harmaistani vitsin. Kehun hänen sävyään. Kohtelias vieraani hymyilee ja kääntää puheen kevään tuloon.
Ei vierastani kiinnosta arvioida hiuksia. Hän ei ole nyt töissä, enkä minä hänen asiakkaansa. Kyse on vain omasta epävarmuudestani, kelpaamattomuuden pelostani, kateudestakin. Jos en halua katsoa sitä suoraan silmiin, voin kääntää sen muiden kannettavaksi, olla lukevinani heidän katseestaan arvostelua.
Itsekritiikki, jonka kuvittelee heijastuvan toisen silmistä, antaa hyvän syyn hyökätä. Minutkin on asetettu vastuuseen ammattikuntani mahdollisista laiminlyönneistä, 90 vuotta sitten kuolleen itävaltaisen lääkärin teorioista ja hyökkääjän omasta lapsuudesta. Samalla logiikalla syyttäisin kampaajatuttavaani vuoden 1989 permanentistani.
Mutta on ammateissamme erojakin. Voin – ainakin teoriassa - muokata hiuksiani rahalla ja vaivalla kohti ideaalia, mutta lapset eivät piru vie suostu käyttäytymään juuri silloin kuin sitä kipeimmin kaivattaisiin. Bad child day ei pipolla peity.
Vaan tällaista meillä ihmisillä on. Olemme aluksi vieraita toistemme kodeissa ja sisäisissä maailmoissa. Kohtelias emäntä voi osaltaan auttaa tutustumista helpottamalla ennakkoluuloja. Uusien tuttavienkin olemus rentoutuu, kun karjahdan ensimmäisen kerran lapsille. Mahtavaa, toikin hermostuu!
Edessä on enää tärkein: muistaa, ettei muiden ihmisten reagointi ehkä lainkaan liity ammattiini tai edes minuun. Se on vain oma ennakkoluuloni.
