Kun uusi tuttavaperhe astuu sisään kotiovestamme, huomaan vaivihkaisen ympäriinsäsilmäyksen ja helpottuneen henkäisyn. Huh, täälläkin: Kuraiset saappaat läjässä, vessan ovi ammollaan, mikä lie paperikasa ruokapöydän päädyssä. Tavallista. Sotkuista. Kotoisaa.
Vielä helpottuneempia uudet tuttavat ovat, kun lapsemme eivät niiaa ja kumarra, muista kiittää tuliaisista muistuttamatta tai tottele pöytäänkäymiskäskyä numero kolme. Ihanaa, täälläkin.
Tilanne on tullut sitä tutummaksi, mitä julkisemmaksi työni on käynyt. Mikäs siinä tutustuessa Onnin äitiin, oliko se nyt Janna vai mikä, sellainen vähän takakireä hössöttäjä. Mutta lastenpsykiatri Janna Rantala… Ammattikasvattaja!
Uusien tuttavuuksien kanssa saa tutustua ennakkoluulojen kirjoon – kohdistuvat ne sitten ammattiini tai johonkin muuhun minuun liitettyyn ominaisuuteen. Arvostava tuttu alkaa nähdä takakireyteni tarkoituksenmukaisena jämäkkyytenä, johon vanhempien on ilmeisesti hyvä pyrkiä. Hössötys muuttuu ties miksi hyveeksi – ennakoivaa huolenpitoa, avointa tunneilmaisua kenties. Minut nostetaan jalustalle, jonne en kuulu. Tavallisuuteni muuttuu heidän silmissään tavoitteeksi.
Samoin käy minulle. Kun uusi tuttavuuteni kertoo olevansa kampaaja, ajattelen heti juurikasvuani. Ammattikampaaja! Ettei hän vaan vilkaissutkin sillä silmällä jakaustani? Lohkaisen harmaistani vitsin. Kehun hänen sävyään. Kohtelias vieraani hymyilee ja kääntää puheen kevään tuloon.
Ei vierastani kiinnosta arvioida hiuksia. Hän ei ole nyt töissä, enkä minä hänen asiakkaansa. Kyse on vain omasta epävarmuudestani, kelpaamattomuuden pelostani, kateudestakin. Jos en halua katsoa sitä suoraan silmiin, voin kääntää sen muiden kannettavaksi, olla lukevinani heidän katseestaan arvostelua.
Itsekritiikki, jonka kuvittelee heijastuvan toisen silmistä, antaa hyvän syyn hyökätä. Minutkin on asetettu vastuuseen ammattikuntani mahdollisista laiminlyönneistä, 90 vuotta sitten kuolleen itävaltaisen lääkärin teorioista ja hyökkääjän omasta lapsuudesta. Samalla logiikalla syyttäisin kampaajatuttavaani vuoden 1989 permanentistani.
Mutta on ammateissamme erojakin. Voin – ainakin teoriassa - muokata hiuksiani rahalla ja vaivalla kohti ideaalia, mutta lapset eivät piru vie suostu käyttäytymään juuri silloin kuin sitä kipeimmin kaivattaisiin. Bad child day ei pipolla peity.
Vaan tällaista meillä ihmisillä on. Olemme aluksi vieraita toistemme kodeissa ja sisäisissä maailmoissa. Kohtelias emäntä voi osaltaan auttaa tutustumista helpottamalla ennakkoluuloja. Uusien tuttavienkin olemus rentoutuu, kun karjahdan ensimmäisen kerran lapsille. Mahtavaa, toikin hermostuu!
Edessä on enää tärkein: muistaa, ettei muiden ihmisten reagointi ehkä lainkaan liity ammattiini tai edes minuun. Se on vain oma ennakkoluuloni.
Onhan se noin, mutta on se myös niinkin, että kyllä minä vapaallakin seurailen tietynlaisten teknisten laitteiden toimintaa tavalla, jolla en kyllä muuten seuraisi, ellen niitä laitteita tekisi.
VastaaPoistaTotta! Minä taas huomaan lapset, perheet, parit koulutukseni takia- tai ehkä kouluttauduin alalle koska olin jo etukäteen kiinnostunut näistä.
PoistaIhan mahtava teksti! Allekirjoitan ja kiitän.
VastaaPoistaKiitos kiittämästä Anu!
PoistaHyvä kirjoitus, alun ymmärsin mutta viimeistä kappaletta en, maallikko kun olen. On helppo tajuta, että lastenpsykiatrista otetaan mallia lasten kanssa olemiseen. Jos hän ostaa lapsilleen playstationin, saattaa perustella omaa ostostaan myös sillä. Tai jos infektiolääkäri rokotuttaa lapsensa puutiaisaivokuumetta vastaan, niin kyllä se minulle on rohkaiseva viesti tehdä niin itsekin, nojata ammattilaisen esimerkkiin.
VastaaPoistaMutta mitä viimeinen kappale käytännössä tarkoittaa? Voiko mistään päätellä oikeastaan mitään? Ja jos ei, niin millä tavalla sitten asiat kannattaisi nähdä? Pitäisikö onkia, kuten Sinkkonen sanoo?
-äiti Oulusta, aina yhtä pihalla :)
Luulen, että kaikissa julkisissa ammateissa on painetta olla vähän itseään parempi: pappi, opettaja , lastenpsykiatri, tms. Kuitenkin useimmat meistä näkevät ensisijaisesti Tuulan, Merjan tai Hannan eli sen ihmisen, jonka käytöstä selittää moni muukin asia kuin ammatti.
PoistaÄiti Oulusta: kiitos! Tarkoitin viimeisellä kappaleella vain, että saatan itse kuvitella uuden tuttavuuteni ihmettelevän ammattiani tai ylipäätään minua - tosiassa hänen sen hetkinen käytöksensä johtuu ehkä ihan muista asioista: hän on muissa ajatuksissa, väsynyt, kaikille samanlainen tai mitä tahansa muuta. Minä kun en olekaan kaikkien ihmisten mielenkiinnon suurin kohde....
PoistaVoisitko kirjoittaa tekstin tämän lauseenpätkän pohjalta: ...kun karjahdan ensimmäisen kerran lapsille.
VastaaPoistaKarjahtelu on minun ikuinen koetukseni, teen sitä välillä ja sitten soimaan itseäni jälkeenpäin. Se ei tunnu koskaan auttavan, vaan pikemminkin hermostuttaa lapsia ja miestä. Sitten pyydän anteeksi ja sitten taas päätän, että en karjahtele. Sitten varon sitä hirveästi ja pinnistelen, etten vaan karjahtelisi, kunnes paineistettu kattila taas jossain vaiheessa purkautuu.
Esimerkki Karjahtelun Kukkasesta viime viikolta: Töissä meni kaikki pieleen ja olisi tehnyt mieli karjahdella, mutta luonnollisesti ei voi. Kotona teki mieli karjahdella miehelle, mutta se oli matkoilla. Lopulta karjahtelin lapselle, luonnollisesti kiireessä: "Sulla pitää olla puhdas paita päällä kun lähdetään kylään! Nyt meet vaihtaa sen tai et pääse mukaan!!!" Tyhmänä uhkailin, ja tyttö vastasikin (sinänsä fiksusti moiseen uhkailuun): "No sitten mä en kyllä lähde!!!" Ja juoksi yläkertaan. Karjahtelu ei oikein auttanut tässä: Myöhästyttiin kylästä, tyttö oli pahalla mielellä, minä kaduin kovasti ja mietin, olikohan karjahtelu mennyt ihan oikeaan osoitteeseen ja oikealla volyymilla.
Tämä teksti kyllä osui kohteeseen :) Kiitos! Oon kahden alle kouluikäisen äiti ja tadaa, ammatiltani lastentarhanopettaja. Niin paljon kuin omasta työstäni tykkäänkin ja arvostan ammattitaitoani ja tietämystäni, on se vanhempana ollut usein taakka. Nimenomaan itselleni (plus ehkä myös miehelleni ja lapsilleni...). Oon miettinyt lasteni kehitykseen ja oppimiseen liittyviä asioita toisinaan ihan liikaa ja tuntenut tuskaa siitä, miten en omieni kanssa meinaa selvitä kasvatuksesta... Luonnollisesti olen ajatellut, että näin myös toiset minusta ajattelevat -että suoritan vanhemmuutta ammattini kautta ja toisaalta kuinka en suoriudu tehtävästäni vanhempana paremmin, vaikka mun pitäisi olla kasvatuksen ammattilainen. Onneksi oon saanut työstettyä näitä ajatuspolkuja parempaan suuntaan ja nykyään annan itseni olla aika armollisesti lasteni vanhempi. Vaikka teen havaintoja ja seurailen asioita, laitan sen enemmän luonteeni, kiinnostuksen ja sensitiivisyyden piikkiin, vaikka jossain siellä ajatusten pohjalla olisi sitä tietoakin ;) Ja tosiaan, oon opetellut myös olemaan ajattelematta mitä toiset ajattelevat, koska todennäköisesti se on jotain ihan muuta, mitä itse kuvittelen :D Turha siis pahoittaa itse omaa mieltään. Jatkuva itsekritiikki ja teoriaan ja muihin peilaminen ei yllätysyllätys ollutkaan avain onneen. Mulle oleellista oli uskallus olla itselleni rehellinen ja päätös hyväksyä, että tällainen minä olen. Just hyvä, ihan kuten mun lapset ja meidän perhekin. Vähemmän pitäis murehtia ja pingottaa :)
VastaaPoista