Rakastan kirjoja niin itsestäänselvästi, että yllätyn aina, kun joku kiinnittää asiaan erityisesti huomiota. – Ai teillä luetaan aina iltasatu? – No satu ja satu… Aika monenlaista luetaan. Mitä lapset nyt valitsevat kulloinkin.
Sillä sillä on merkitystä. Siksi meidänkin kirjahyllyssä on ne ikuiset yhden illan suosikkikuvakirjat, joista olisi jo pitänyt periaatteessa kasvaa yli. Ja siksi juuri lapsi valitsee, mitä luetaan tänään. Jos en muuten tiedä, mitä lapselle kuuluu, voin arvata jotakin täysin satunnaiselta vaikuttavan iltakirjan valinnasta.
Iltana muutamana tyttäreni valitsi Lumikin. Sattumalta vain samana päivänä, kun olin rähjännyt hänelle hiirikoristeisten korkokenkien käytöstä pihamaalla. Kateuden ja karkotuksen teema välillämme oli kiistämätön.
Toisena iltana poika valitsi Kultaisten kirjojen klassikon Kani Kuriton. Kani on touhukas ja hyväntahtoinen mutta nykytermeillä aika ADHD-lapsi, joka ei tiedä, miten kelpaisi vanhemmilleen. Tämähän ei mitenkään liittynyt päiväämme, jona olin rajannut poikaa rankasti.
Entä se kaukainen ilta, kun esikoinen valitsi kiusaamisesta kertovan kirjan, ihan muuten vain…
Kirja on joskus myös äidin valitsema, ja se on silloin pidempi projekti. Tänä keväänä on luettu lasten kanssa näitä:
Aku Ankka. Kaikissa muodoissa, yhdessä ja erikseen. Veikkaan, etteivät kuninkaatkaan mene oikeasti yksin vessaan, vaan kainalossa on veitikka vankka. Ankkalinna on upea luonnekarikatyyrien runsaudensarvi. Tutustumme hahmojen kautta inhimillisiin ja lapsen kehityksessä keskeisiin tunteisiin ja ilmiöihin: ahneus, ikuinen optimismi, suvun taakka ja tuki, sijaisvanhemmuus, epäreiluus, aggression säätely, addiktiot, mustasukkaisuus, kolmiodraama (Iines hei, ihan totta! Valitse jo!).
Paddigton. Lapset, Perun porukoilta voi tupsahtaa luoksemme joku, joka tarvitsee juuri nyt apua. Auttakaamme, mutta annetaan hänen pitää karhunkielinen nimensä hyvin hankalasta ääntämyksellisyysmuodostansakinköhän huolimatta. Ja jos te joudutte puolestanne pakenemaan Perun porukoille, toivokaamme että he ovat Paddingtoninsa lukeneet.
Henkka ja Kivimutka. Geo-etsivät. Viisikko-fläsärit värähdyttävät äitiä. Etsiväsukupolvet vaihtuvat, mutta tämä pysyy: aikuisten maailman havainnointi ja salaisuuksien paljastaminen. Miten läpinäkyviä ovatkaan aikuiset heikkoutemme! Miten surkeita salajuonemme! Ja miten verhottuna pysyykään – kuin yhteisestä sopimuksesta – arvoituksista kiehtovin: mitä ne puuhaavat kun ovat keskenään? Kiitos Kalle Veirto! Kiitos Johanna Hulkko!
Anna ja Elvis kylpylässä. Elvikseen liittyvä salaperäisyys ei lapsia vielä kohauttanut (äiti on tulisilla hiilillä), mutta mummon vilkkuvat tissit naurattivat. Ja harva lastenkirja saa maininnan Parnassossa! Kiitos Maria Kuutti!
Sammonvartijat-trilogia. Kävi nolo moka ikärajan kanssa: esikoinen luki ensimmäisen osan ennen kuin huomasimme kyseessä olevan nuorten kirjasarja. Traumatisoituminen estyi aktiivisella keskustelulla, yhdessä lukemisella ja tutkimalla muuta Kalevan innoittamaa kirjallisuutta, kuvataidetta, arkkitehtuuria, sävellyksiä ja koreografioita. Pysyvä sivuvaikutus jäi: lukemisen palo ja Halloweentärinät voittava innostus Kalevalan päivästä. Kiitos Timo Parvela!
Puloboi ja Poni-kirjat. Voi Veera Palttasar Salmi, minkä teit. R-äänteeni oli kadoksissa viikon. En voi katsoa pulua miettimättä, onko hän pesästä lentänyt jätkäpoika. Bullan kulutuksemme on kriittisellä tasolla. Hakaniemi on pyhiinvaelluskohteemme. Olen yhä luonnollisesti munimatta.
Puluboin lukeminen on hyvin hidasta, koska kolme kertaa per sivu pysähdytään nauramaan tai toistamaan erityisen läppää lausetta. Vain nuorimmaista ei huvita, mutta hän taas eläytyy Ponin haikean runolliseen ilmaisuun kyynel omassakin silmäkulmassa, onhan heillä molemmilla on äitinä (s)ää(i)l(m)iö. Voi pelkule mikä hiaano ja välikäs kiljakilja.
Ai niin, reiluuden nimissä vielä isän valinnat.
Aku Ankka. Hänelläkin. Kun se vaan on hyvä. Sopivan kevyt. Ja kuvat tosi hyvin piirrettyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti