Uhmasta yhteyteen- verkkokurssi on valmis!

 

Lapsi tarvitsee kasvaakseen ihmissuhteen, jossa hänen kokemuksellaan on merkitystä. Jotta aikuinen hoksaisi edes kysyä mikä se kokemus mahtaa juuri tällä kertaa olla, tarvitsee hän mentalisaatiokykyä. Siitä voit  lukea lisää vaikkapa tästä aiemmasta postauksestani. 

Olisi harmi jättää  varsin käyttökelpoinen ja helposti omaksuttava teoria vain ammattilaisten käyttöön.

Siksi kirjoitimme  psykologi Leea Mattilan kanssa mentalisaatioteoriaa hyödyntävän kirjamme Mitä ihmettä? Kuinka opit ymmärtämään lapsesi mieltä. Sen julkaisi Gummerus tammikuussa 2019. 

Kirja sai todella kivan vastaanoton. Saimme ihania viestejä, joissa vanhempi kertoi kokeneensa  ensi kerran, miten myötätuntoinen suhtautuminen hankalasti käyttäytyvään lapseen oikein onnistuu - ja miten valtava vaikutus sillä on! Kiukku sulaa itkuksi, jota saa lohduttaa. Kiistat eivät pitkity. Vanhempi saa kiinni lapsen ajatuksesta ja väärinkäsitykset vähentyvät. Oma vahemmuus vahvistuu, kun  tuntee että pärjää ja saa yhteyden lapseen. 

Kaikkia ei lukeminen kiinnosta. Päätimmekin Leean kanssa tehdä kirjasta erillisen, mutta samaa teoriaa käytäntöön soveltavan verkkokurssin. Kyselimme ympäriinsä mikä olisi se arkinen haaste, johon eniten toivottaisiin apua.  Vastaus oli aika yksiselitteinen: lapsen tunnepurkausten ja kaikenlaisen vastustelun kanssa selviäminen lasta nujertamatta, mutta oma auktoriteetti ja aikuisuus säilyttäen.

Eli kuinka toimia kun: 

Lapsi vetää kaarella raivaria ja kaikki tuijottaa. 

Koululainen ei  kolmannellakaan ystävällisellä/jämäkällä/nalkuttavalla/uhkailevalla/raivoavalla kehoituksella vie astioitaan koneeseen. Taaskaan.

Teini kommentoi joojoo, mutta toiminta on eiei. 

Lapsi tekee selän takana just niin kuin on kielletty ja kun jää kiinni, on uhmakas ja kovapäinen.

 

No niin, tajuatte idean. Ei muuta kuin hommiin. 

Verkkokursseja on monenlaisia, mutta tässä päätettiin heti alkuun satsata laatuun.  

Vaikka laitamme Leean kanssa usein julkisissa esiintymisissä  itseämme likoon puhumalla myös omista hankaluuksistamme, ei kurssin sisältö ole "Musta äitinä tuntuu että"- mutuilua. Ammattimme ovat vaatineet pitkät, raskaatkin koulutukset - ja ne on tässä hyödynnetty viimeisen päälle!  Teoriapohjamme on siis lääketieteellinen ja kehityspsykologinen.

Halusimme panostaa  myös visuaaliseen laatun. Siksi kuvaus, ohjaus, äänitys, editointi ja animaatiot ostettiin ammattilaisilta (kiitos ME Films!)

Ja sitten vielä varsinainen sisältö. Käsikirjoitusta hiottiin pitkään, koska tavoitteemme on tarjota sekä uutta ymmärrystä että käyttökelpoisia, samantien sovellettavia keinoja.  Kurssilla voi tutustua käsitteisiin, joita ammattilaiset käyttävät (kuten peilaus,  intentio...) mutta ne kaikki käydään läpi arkisin esimerkein. 

Miltä se sitten näyttää? Pienen maistiaisen saatte tästä. 

Kurssin voi aloittaa koska tahansa ja se sisältää viisi askelta.  Viikottain "avautuu" uusi,  n. 15 minuutin video (eli uusi askel) sekä erillinen tehtävävideo. Voit katsoa ne omaan tahtiisi 60 päivän aikana, niin monta kertaa kuin haluat. Tehtävät syventävät kurssia, mutta eivät ole pakollisia. Ne tehdään itselle, omaa muutosta seuraten. 

Yläpalkissa on linkki kurssin ns. myyntisivulle, jossa on vielä lisätietoja. Voit kurkata niitä rauhassa, tekemättä vielä päätöstä. 

Lisäksi voit seurata  #uhmastayhteyteen, jolla päivitämme Leean kanssa kaikkiin somekanaviimme juttuja.  

Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.