Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.
Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.
Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.
Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.
– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.
Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.
Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.
Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:
– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.
Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:
– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.
Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti