Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.

Kiltit lapset ja tuhmat lapset

En tietenkään ole niin julma, että käyttäisin valta-asemaani uhkailemalla torailevia lapsia joululahjojen menetyksellä. Teen tempun ovelammin, kerron menneiden aikojen jouluista. Tekniikka on monille tuttu lapsuuden ruokapöydästä, johon kutsuttiin tarvittaessa mielikuva Afrikan nälkää näkevistä lapsista kiitollista ruokahalua herättelemään.

Niinpä, selviteltyäni lasteni kanssa jälleen yhden Kuka pamautti ketä millä ja miksi ihmeessä -kiistan, virittelen joulukoristeiden kirjomassa pesässämme stressaantuneen mieleni viimeisillä voimilla mukavan tarinointihetken.

– Kuulkaas lapset, ennen vanhaan jouluna tuli koko perheelle vain yksi lahja. Eikä edes yhteinen vaan oli vain jonkun vuoro.

Epäuskoinen kauhu valtaa pesueen.

– Mutta! Jos on monta lasta, niin ehtii kasvaa aikuiseksi ennen kuin on oma vuoro!
–Itkikö ne kaikki muut ihan kamalasti?
– Saiko sen lahjan kiltein lapsi?

En tiedä millä perusteella lahja jaettiin, mutta toki esikoisen kiltein lapsi -ideologiaan olisi houkutteleva tarttua. Olen kuitenkin rehti ja ohjaan keskustelun muihin perinteisiin:

– Ja jos oli tuhma, sai lahjaksi vain risuja! Epäusko vaihtuu hilpeään sekasortoon.
– Risuja! Mitä niillä tekee?
– Risupartaaa, risupartaaaa..
– Onko se risa?

Tarinan opetus ei nyt oikein pure. Välineellisen väkivallan historia olisi pitänyt käydä ensin läpi. Pahus. Terävöitän viestiäni:

– Ei kun se risu oli niin kuin rangaistuslahja, jos oli ollut tuhma.

Pesue hiljenee. Joka lapsi vaipuu huolestuneisiin mietteisiin. Millaisella asteikoilla Joulupukki mittaa tuhmuutta? Onko se ikävakioitu? Miten arvioidaan mahdolliset neurokognitiiviset erityisvaikeudet? Entä kasvuolosuhteiden vaikutus: vanhempien esimerkki, aikuisilta saatu ohjaus ja kannustus kiltteyden opetteluun? Miten kulttuuriperimä huomioidaan? Onko lieventäviä asianhaaroja, kuten mustasukkaisuus, intohimo, yllytys, hätävarjelun liioittelu? Esikoinen nousee sohvalta ensin, muina miehinä, mennäkseen hieman siistimään huonettaan. Kaikenlaista tässä on ehtinyt lattioille kasaantua, vaan hetkessäpä nämä käskemättä kerää… Nuorin pitää pitkän ja touhukkaan selostuksen äidin ihanuudesta, samalla kun esittelee suloisimmat tanssiaskeleensa ja kauneimmat hymynsä.

Kiitos lahjoistanne rakkaat esikoinen ja nuorin! Nyt saa äiti tuntea olevansa (paitsi aivan ihana, myös) pätevä kasvattaja, jonka lapset ovat omaksuneet perheen kaikin puolin kunnialliset ja oikeat arvot. Mutta pahuksen keskimmäinen. Eikös se mene ihan kierroksille. Mölisee ja hilluu, tekohymy naamalla, itsekään tietämättä, mistä tämä levottomuus taas iski.

Voi kiltti kultainen keskimmäinen: se iski äidin suusta. Taitava syyllistämisen risu, johon jokainen lapseni reagoi omalla tavallaan. Jos minulla ei olisi sinua, en ehkä koskaan huomaisi julmuuttani, jolla ohjailen lapsiani omahyväisesti myhäillen. Sinä pidät minutkin hereillä, valppaana omasta ovelasta tuhmuudestani. Kiitos lahjastasi, keskimmäinen.