Perheen pienimmät elokuvissa: Mielen sopukoissa

Kun klikkailun, hoputtamisen, kaikenvaraltapissojen, karkkien valinnan ja hoputtamisen jälkeen istumme vihdoin punaisiin tuoleihimme hölmöt lasit silmillämme, niin eikö takarivillä joku arviolta kolmevuotias paru pelkosurun vallassa puolet leffasta. Päässäni raksuttaa:

– Arhg. Vihaksi pistää. Miksi vanhemmat raahaavat näitä keskenkasvuisia leffaan? Tai eivätkö ne edes tajua lähteä kesken pois?!? Tässä on sentään maksettu sama hinta joka lipusta! Grrr!!!
– Siis ihan inho tyyppejä. Onks niille siis jotenkin tärkeetä, et lapsi katsoo kanssa hittileffaan, et sit voi olla ihan et me niinku on nähty se, vaik me ollaan kolme vee?
– Apua! Mitä jos toi pelko tarttuu mun lapsiin! Mitä jos ne alkaa parkua ja kaikki paheksuu meitä!
– No mut hei, iloa peliin! Eikös niin et kaikilla on oikeus olla leffassa, jookosta joo? Jos me vaan yhdessä kaikki nyt todetaan, et piristy kolme vee, piristy, niin tästä tulee tosi iloinen leffakokemus meille kaikille!
– Huoh… Mut ei se auta varmaan kuitenkaan… Kun tää ON niin surullista…

Ilman sponsoritukea: katsokaa hyvät perheet elokuva Mielen sopukoissa. Hauskinta, tosinta, koskettavinta viihdettä vuosiin. Kurkistus toiseen kaupunkiin muuttavan Riley-tytön mieleen liikuttaa aidosti.

Elokuva kertoo hienosti sen, mikä meiltä unohtuu niin nopeasti: tunteet ovat välttämättömiä. On ihan höpsöä jakaa niitä ”positiivisiin” ja ”negatiivisiin” – kaikkia tarvitaan. Suurin osa meille tärkeistä tapahtumista, asioista, ihmissuhteista ovat joka tapauksessa ristiriitaisia: katkeransuloisia, kiitollisen haikeita, kateellisen kaipaavia..

Ja myös: Me muutumme kivun ja romahtamisen kautta. Kun jotain meille hyvin tärkeää – ystävyys, kotipaikkakunta, taituruus – katoaa, me saamme romahtaa. Suhteemme eivät ole korvattavissa hetkessä, vaikka voimmekin muuttaessamme ”löytää uusia kavereita”, ”vaihtaa jengiä”, ”tutustua uuteen kouluun”.

Lapsen tulee antaa reagoida elämän muutoksissa: muutoissa, eroissa, koulun aloituksissa, ystävyyssuhteiden kiemuroissa. Usein me vanhemmat ryntäämme tekopirteinä piristämään, pelon kanssa ylihuolestumaan, vihan kanssa uhkailemaan tai inhon kanssa torjumaan sitä, mitä pitäisi lähestyä kuin suru: vierellä kuunnellen, antaen murheen olla rauhassa läsnä.

Eikä se koske vain lapsia. Yhtä lailla meillä aikuisilla on vaiettuja suruja, pelkoja, jotka palaavat piinaamaan aina uudestaan, ilo kateissa. Jos aikuisen mieli on omia tunteita täynnä, ei sinne mahdu kannateltavaksi lapsen reagointia. Samoin käy, jos lapsen tunteet tai reagointi saa aikuisen syyllistymään: minä päätin, että muutetaan ja nyt lapseni on ihan romuna!

Maailmassa tulee vastaan asioita, joita emme voi päättää ja joita joudumme suremaan. Vanhemman syli, joka kestää murheen painon, on kuin elokuvan ydinmuisto: kulkee mukanamme aikuisenkin elämän vastuksiin. Siinä sylissä sai elokuvan takapenkin viisaiden vanhempien kolmevuotiaskin turvallisesti pelkosurra elokuvan loppuun.

Yökyläläiset

Lasteni sosiaalinen maailma laajenee: sovimme yökyläilyjä. Isovanhemmilla ja kummeilla yöpymiset ovat ihan eri juttu, vauvakamaa. Kun haluaa nähdä maailmaa ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, käydään kaverilla vuoroin vieraissa.

Yökyläilyssä ei ole ihan varmaa, kuka on saamapuolella. Sen huomaa jo lakanat-mukaan-vai-ei-väännöstä. Minusta perheemme saa vieraan ilokseen ja siksi petaamme ja pesemme hänelle lakanat. Mutta sitten taas olen kiitollinen kun lapseni saa kyläillä ja haluan vähentää emännän vaivoja tuputtamalla lapselle lakanoita mukaan. Pakkaan lapselle pyykkipussinkin, mutta olen ällistyneen kiitollinen, kun hän palaa reppu täynnä puhtaita vaatteita. Mikä ystäväperhe!

Vaikka eihän se lakanoihin jää. Reppuun pakataan huoletkin. Miten lapseeni suhtaudutaan, jos tulee riehumiskohtaus, iso itku, painajainen, pikkuvahinko? Tai ei tule uni? Ja jos meillä on yökyläilijä vieraana: miten sovitan hänet meidän perheen tapoihin tai meidän perheen hänen tapoihinsa?

Ällistyttävästi jokaisella perheellä on ”ihan tavalliset iltahommat”. Jollakulla se tarkoittaa eksoottista kyllä iltapuuroa, kylpyä ja ilta-DVD:ta. Meillä puolestaan mitä nyt jääkaapissa sattuu sinä iltana olemaan, pikkupesaisut ellei täivaroitusta ole annettu ja iltakirja. I h a n  e r i   j u t t u.

Yökyläillessään lapsi huomaa: Meidän tapamme ei olekaan ainoa tapa. Kaikilla ei olekaan isin keittämää aamupuuroa hellalla muhimassa, vaan lapset pöllivät kaapista suklaakeksejä vanhempien vielä torkkuessa. Vanhemman vatsan pohjaa kouraisee, kun lapsi kysyy, saisiko muuttaa edes pariksi kuukaudeksi ystäväperheeseen, kun siellä on vaan niin siistiä.

Isäntäperhekin voi katsoa itseään toisin silmin yökyläläisen vierailun aikana. Jotakin omista tavoistaan näkee tarkemmin, kun sen aiheuttama ällistys näkyy vieraan kasvoilta. Onko tämä nyt rentoa vai vastuutonta? Jämäkkää vai natsia? Olemisen tapamme tuntuu korostuvan, olevan paljaammin näkyvissä, kun ulkopuolinen katsoo sitä keskeltämme. Mitä lapsi kertoo meistä palatessaan kotiin?

Silloin alkaakin yökyläilyn kiinnostavin vaihe: miten suhtaudun siihen, mikä on minulle vierasta? Tunnenko tarvetta puolustaa omia tapojani vai voinko nähdä ne vain yhtenä vaihtoehtona? Kiinnostunko uudesta, itselle vielä tuntemattomasta? Tai kiinnostunko aiempaa enemmän omasta tavastani – yhtä eksoottisesta?

Ja edelleen: Miten suhtaudun yökyläilijän tarpeisiin? Onko minun helpompi ohjata, rauhoittaa, lohduttaa vierasta lasta vai omaani? Mikä kaikki aikuisuudessani muuttuu, kun luon suhdetta lapseni ystävään – olenko ankarampi, kärsivällisempi, luovempi, rajoittavampi…? Onko vieras lapsi vaivoinani vai olenko kiitollinen siitä, että minut on katsottu kyllin luotettavaksi yöhoivaajaksi?

Kotimaamme rajat ylittävät tänäänkin yökyläilijät, jotka eivät voi enää nukkua omissa kodeissaan. Lakanoita ei ole, ei ehkä reppuakaan, mutta painajaisia riittää. Nyt mitataan lapsuuden yökyläilyjemme oppi. Millaisiin varavuoteisiin toivoisimme tulevamme peitellyiksi, jos painajainen vyöryy vuorollaan omiin koteihimme? Koska sanoisimme: Jää meidän iloksemme. Et ole enää vieras.

Onko lapsen hyvä harrastaa?

Keskimmäinen lopetti harrastuksensa – kolmannen kerran.

– ”Se sattuu”, lapsi ilmoitti syyksi. ”Enkä mä osaa niitä mitä siellä tehdään.”

Jätin hetkeksi huomiotta hämmentävän ilmoituksen tanssiharrastuksen kivuliaisuudesta ja keskityin osaamispuoleen.

– ”Mutta kulta, eihän sinun tarvikaan osata, kun siellä vasta opetellaan yhdessä niitä asioita.”

– ”Niin, mutta kun mä en osaa.”

Se oli varmaan tottakin. En usko lapseni olevan erityislahjakas, mutta ei ollut tarviskaan: tässä oli kyse nimenomaan harrastuksesta, ei treenaamisesta. Emme odottaneet kehitystä tai näyttöjä vaan kivaa ryhmässä toimimista ja liikunnan iloa. Ja sitä hän näytti tällä kerralla myös saaneen.

Ensimmäinen lopetus liittyi lapsiryhmään, jossa hän oli ainoa poika. Se ei ole kolme–neljävuotiaalle välttämättä etu. Muut liihottelivat perhosina, ja hän oli sudenkorento. Toinen lopetus liittyi opetukseen – lapsi kieltäytyi jatkamasta, koska koki osaavansa jo kaiken. Mutta tällä kertaa ryhmässä oli vain sudenkorentoja, opettaja ihan huippu ja mukana vielä bonus: harrastuksen jälkeinen kahdenkeskinen hetki äidin kanssa.

– Silti. Minä En Jatka.

Liian osattavaa tai liian opeteltavaa – lapseni on harrastusmaailman Kultakutri. Ärsytti niin, että mieleen nousivat raskaan sarjan perustelut: raha, maine ja päämäärätön haahuilu, joka tulee lopulta koitumaan lapseni tuhoksi, ellei hän nyt valitse lajia johon todella kiintyy niin vahvasti, että selviää läpi murrosiän suistumatta pahantekijöiden sakkiin – iiiik.

Rahalla olisi jotain painoarvoa saattanut ollakin, koska harrastus oli maksettu etukäteen kuukaudeksi. Sen pätkän voisin vaatia osallistumaan ja toivoa lapsen kipinän taas heräävän. Jos siis itse jaksaisin pakottaa joka lauantaiaamu murjottavan lapsen salille. Eli en.

Iloisen lapsen kanssa olin kyllä jaksanut, koska olin Äiti, jonka lapsi tanssii. Mikä ihana maine! Ajan kanssa kelpaisin varmaan tanssiäitien porukkaan. Vertailisimme varusteita, hössöttäisimme näytöksistä…

Haahuilun estämiseksi voisin vaatia lapselta sisukasta itsensä haastamista, mutta en itse olisi siitä kummoinenkaan esimerkki. Halusin kyllä olla äiti, jonka lapsi harrastaa, mutta en äiti, jonka illat vilahtavat minuuttiaikataulukyydityksissä, eväspakettien improvisoinnissa ja varusteiden raivokkaassa etsinnässä. Ja halusin olla äiti, jonka lapsilla on monipuoliset kyvyt, mutten äiti, joka jatkuvasti motivoi, manipuloi, maanittelee ja manaa saadakseen lapsen treenaamaan kykyjään.

Joten hän lopetti. Myöhemmin muistin kysyä siitä sattumisesta.

– No kato kun se sattu kun mä en osannut.

Niinpä. Ei ole helppoa haastaa itsensä joka päivä, olla kaiken aikaa osaamisensa äärirajoilla. Lapset ovat, ilman harrastuksiakin. Viisivuotiaalla on paljon oppimista ihan ihmisyydestä, koululaisella vielä oppiaineet päälle. Ei joka rintamalla jaksa kehittyä.

Kivaa ryhmässä toimimista on yllin kyllin päiväkodissa ja koulussakin. Liikunnan iloa lapseni kokee jokaisella sohvahyppelyllä ja keittiönpoikkipinkaisulla. Murrosikään on matkaa. Äitikin ehtii vielä treenata tärkeää unelmistaan luopumisen taitoa.

Loman alku on vaalilupausten lunastamista

Loman alku on kuin hallitusohjelmaa punoisi. Nyt on annettujen vaalilupausten lunastamisen hetki. Muistellaanpa hetki perheessämme kevään mittaan puheltua.

Sohvannurkasta lukuisa kertoja:
– Äiti, miksi sä luet tota paksua kirjaa?
– Kulta, tämä on äidin tärkeä työkirja.
– Mut mä haluan että sä lukisit mulle Ponia ja Puluboita!
– Lomalla sitten.

Sängyn pohjalta päivittäin:
– Äiti, miksi mun pitää nyt jo mennä nukkumaan?
– Jos sä et nyt mene nukkumaan, niin aamulla väsyttää ja sitten ei seuraavasta koulupäivästä tule mitään.
– Mutta mä halua valvoa!
– Lomalla sitten.

Ja 11 tunnin kuluttua:
– Äiti, miksi mun pitää nyt jo herärä?
– Jos sä et nyt nouse, niin äiti myöhästyy töistä eikä saa palkkaa ja me kuollaan nälkään.
– Mutta mä haluan nukkua!
– Lomal...
– Joojoo, lomalla sitten.

Oih maagista lomaa, joka näyttä siintävän niiiin kaukana lupauksia antaessa. Tokihan äiti loihtii lomakaudella lapsille virikkeellisen, monipuolisesti psykofyysissosiaalista hyvinvointia tukevan kasvuympäristön vain kahdella kädellään. Eikä koulutukseen liittyvään kirjallisuuteen koske kukaan! Lomalla kaikille riittää, keneltäkään ei oteta pois.

Ja nyt lupaukset olisi lunastettava, mutta mutta. Keväällä lasketussa lomabudjetissa vaikuttaakin olevan kiusallinen pilkkuvirhe, öh. Näyttää sittenkin siltä, että äiti tekee töitä tämänkin kesän, seuraavan kirjan deadline, ymmärrättehän lapsukaiset. Ja jos ette ymmärrä, niin syytän teitä siitä, että menitte uskomaan mitä luvattiin, marisette ja vaaditte aina etuuksia, ettekä halua osallistua perheen nostamiseen kuopasta.

Kieltäytyminen on niin helppoa, kun takataskusta voi vetää tuottavuusvaatimuksen. Silloin ei tarvitse myöntää, että väistelin ja mairittelin joka suuntaan, jotta pääsisin vain omaan tavoitteeseeni.

Itse ajattelin osallistua tänä kesänä tuottavuustalkoisiin olemalla lasteni luottamuksen ja uhrausten arvoinen. Naiivia ehkä, mutta uskon rehellisen suhteen kasvattavan heistä työkykyisiä, luovia aikuisia, vaikka se mitä puuhamme, vaikuttaa tällä hetkellä silkalta laiskottelulta. Joten minusta ei hetkeen kuulu – olen lukemassa, nukkumassa ja valvomassa.

Lomalla.

Anna aikaa puolisolle

Mistä tietää vauvaperhe-elämän tiukimman vaiheen olevan ohi? Kun voi jo aidosti ilahtua kavereiden synnytystekstareista.

Oman vauvaperheaikamme elimme tiukasti ajan hermolla. Jo liikenneruuhka romahdutti ennakoimisen hauraan tukirakennelman. Kolme lasta itkee isäänsä, ja herra vaan istuu ruuhkassa! Kaveriperheiden vauvauutisia seurasi heti onnittelujen jälkeen painajainen: varpajaiset. Mies lähti täysin ennakoimattomasti suorittamaan riittiä ja minä jäin yksinäni paiskomaan lapsia petiin. Kuulostaa helpolta mutta ei ollut. Omat voimat olivat niin vähissä, ettei ollut vipata miehelle viittä minuuttia – koko illan lahjoittamisesta puhumattakaan.

Ei ole mukavaa olla se puoliso, joka aina roikkuu toisen lahkeessa – kuin neljäs lapsi – kerjäämässä aikaa. Tai olla vaimo, joka lähettää toisen matkaan happamin ilmein, korkoa kasvava marttyyrilasku takataskussa. Ajan pihtaaminen alkaa vaikuttaa luonteenpiirteeltä, vaikka kyse on vain olosuhteista: akuutista käteisajan vajauksesta.

Kun aikavaje kiristää suhdetta, aletaan ympäriltä neuvoa sijoittamaan kahdenkeskiseen aikaan. Kokeiltu on. Siinä sitä istuttiin kylpylähotellin sängyllä ihan kahdestaan, ja minä yritin teeskennellä, etten ajattelisi koko ajan lapsia, ja mies, ettei ajattelisi koko ajan seksiä. Sitäkin tarvitaan, mutta ei välttämättä heti. Ensin piti saada ihan omaa aikaa.

Aikaa, jolloin saa hyvällä omallatunnolla lähteä käymään – mies ja lapset toivottavat hymyillen hauskaa iltaa. Kukaan ei itke. Ei edes äiti.

Aikaa, jolloin saa tehdä ihan mitä huvittaa tarvitsematta miettiä, minkä muun edelle se kiilaa epäoikeudenmukaisesti. Että saako isä nyt istua yhdentekevässä leffassa, kun lapsillakin on tarpeita. Kun sitten palaa kotiin, otetaan ilolla vastaan. Toitko tuliaisia: konkreettisia tai kokemuksia? Eikä haittaa, jos ei niin tunnilleen tiedä, koska palaa. Illanvenymistekstariin vastataan iloisella hymiöllä. Omakin mieli on rauhallinen. Kyllä ne löytävät jonkin nurkan, johon käpertyä yöksi, jos sänky on myllätty nukkumakelvottomaksi.

Ja jos nyt sattuu venähtämään ihan pikkutunneille, so what. Seuraavana aamuna ei tarvitse olla ennen kuutta jotakuta hyssyttelemässä, puurottamassa, hyvittelemässä. Miestä vain naurattaa, kun pikkurouva on parhaansa mukaan juhlinut. Leikkiköön lapset siellä aamun keskenään, kun äiti korjaa eilisen satoa.

Päivää riittää läjässä löhöilyyn, pyykkivuoren naureskeluun. Ruokaa ruvetaan laittelemaan, kun joku mainitsee nälän toistamiseen. Kaverilta tullut tekstari huomataan vasta tuntien kuluttua: odotus on päättynyt, uusi vauva on tullut näkyviin.

Joten onnea perhe Karjalainen! Voisinpa antaa teille lahjaksi siivun tästä nyt niin yltäkylläisestä aikavarannostani. Saisitte aikaa ihmeteltäväksi, viipyiltäväksi, tuhlattavaksi asti. Vaan fysiikan lait pakottavat tyytymään toiseksi parhaaseen lahjaideaan. Lähetän tyytyväisen miehen varpajaisiin.

Meidän lapset ja yhteiskunnan kakarat

Koulun kevätjuhlien lähestyessä perhettä uhkaa kriisi: pitääkö lapsen esiintyä, jos hän ei halua?

Meillä taistelu aiheesta käytiin viime marraskuussa, kun esikoisen luokan piti joulujuhlassa esittää tonttutanssi.
– Mä en halua esittää sitä, avasi pelin esikoinen.
– Ai miksi et, kysyin kohteliaaseen sävyyn, aivan kuin olisin kiinnostunut hänen ajatuksistaan.
– No kun en vaan halua. Se on ihan tyhmä.

Yritin näyttää yhä kiinnostuneelta ja puntaroivalta mutta vain hämätäkseni sen, että tiesin, että peli oli jo osittain menetetty: tonttutanssi on tyhmä.

Yhtä tyhmä kuin ne joka keväiset kuorolaulut, joissa eturivin tytöt vetävät sanatarkkaan jakaukset ojennuksessa ja takarivi availee suutaan. Tai evankeliuminluku, josta etukäteen arvaa, kenet opettaja ilmoittajaenkeliksi valitsee. Kaikkien täytyy esiintyä, jotta vanhemmat saavat kyynelehtiä lasten viattomuutta ja kokea maailman sittenkin pelastuvan.

Olin itse lapsena se aina enkeliksi valittu (halusin tai en). Esikoisemme taas ei ole. Hän kävi kyllä kolmevuotiaana hyvän perheen lapsen tavoin muskaria, mutta istui siellä puoli vuotta Mummon sylissä seinustalla.

– Ei siitä tanhuajaa tule, lausui Mummokin.

Vasta viimeisellä kerralla lapsi yllätti, meni mukaan taputusjonoon hyvällä sykkeellä ja totesi sen jälkeen lopettavansa muskarin.

Koulua vaan ei voi lopettaa. Eikä siellä voi aina valita, minkä roolin näytelmässä ottaa. Ope saa päättää. Se hinta vanhemman on maksettava yhteiskunnan tarjoamasta koulutuksesta. Tonttutanssivelvollisuus on pikkupolkka verrattuna oppi-, ase- ja verovelvollisuuteen.

Vanhempana roolinsa sen sijaan saa valita. Kiusaus välttää konflikti on suuri. Ja se kävisi vielä helposti. Lakkaisin vain olemasta Vanhempi, joka antaa yhteiskunnalle määräysvaltaa lapseensa. Voisin sen sijaan olla Vanhempi, jonka lapsi saa laistaa:

– Sennikin on lomalla sen päivän kun ne lähtee matkalle… Tai voi kun mä sairastuisin!, mankuu lapsi.
– Niin.. No, jos sulla kerran on kipeä olo…, vastaa vanhempi.

Tai voisin siirtää konfliktin kodin ja koulun väliseksi ja alkaa Vanhemmaksi, jonka lapsi ansaitsee vain parasta. Yhteinen vihollinen yhdistäisi perheemme mukavasti! Tarvittaisiin vain tiukkasävyinen kirje opettajalle (cc Rehtori), jossa osoitetaan validein tutkimuksin, miten:

– tonttutanssi on vanhentunut ja nykyarvoja loukkaava esitys, tilalle on muokattava Minecraft-tanssi.
– lapsen motorisen kehityksen kannalta tanhu ei ole välttämätön liikuntamuoto, eikä se edes edistä kilpailukykyämme tai eloonjäämistaitojamme alati muuttuvassa yhteiskunnassamme (vrt. Minecraft-taidot)
– esiintymään pakottaminen on lasta syvästi loukkaavaa ja voi johtaa itsekunnioituksen menetykseen, syrjäytymiseen ja lakimiehemme mukaantuloon.

Vältin kiusauksen. Olin joka tapauksessa jo todennut, ettei maailma pelastunut lapsuuden enkeliesityksistäni. Esikoinenkin tanhusi lopulta tontturoolinsa läpi kunnialla ja innolla. Ehkä se rooli vahvistuu jälleen kevätjuhlissa: tyhmiinkin paikkoihin hetkittäin suostuva ryhmän jäsen.

Lasten kanssa luettua

Rakastan kirjoja niin itsestäänselvästi, että yllätyn aina, kun joku kiinnittää asiaan erityisesti huomiota. – Ai teillä luetaan aina iltasatu? – No satu ja satu… Aika monenlaista luetaan. Mitä lapset nyt valitsevat kulloinkin.

Sillä sillä on merkitystä. Siksi meidänkin kirjahyllyssä on ne ikuiset yhden illan suosikkikuvakirjat, joista olisi jo pitänyt periaatteessa kasvaa yli. Ja siksi juuri lapsi valitsee, mitä luetaan tänään. Jos en muuten tiedä, mitä lapselle kuuluu, voin arvata jotakin täysin satunnaiselta vaikuttavan iltakirjan valinnasta.

Iltana muutamana tyttäreni valitsi Lumikin. Sattumalta vain samana päivänä, kun olin rähjännyt hänelle hiirikoristeisten korkokenkien käytöstä pihamaalla. Kateuden ja karkotuksen teema välillämme oli kiistämätön.

Toisena iltana poika valitsi Kultaisten kirjojen klassikon Kani Kuriton. Kani on touhukas ja hyväntahtoinen mutta nykytermeillä aika ADHD-lapsi, joka ei tiedä, miten kelpaisi vanhemmilleen. Tämähän ei mitenkään liittynyt päiväämme, jona olin rajannut poikaa rankasti.

Entä se kaukainen ilta, kun esikoinen valitsi kiusaamisesta kertovan kirjan, ihan muuten vain…

Kirja on joskus myös äidin valitsema, ja se on silloin pidempi projekti. Tänä keväänä on luettu lasten kanssa näitä:

Aku Ankka. Kaikissa muodoissa, yhdessä ja erikseen. Veikkaan, etteivät kuninkaatkaan mene oikeasti yksin vessaan, vaan kainalossa on veitikka vankka. Ankkalinna on upea luonnekarikatyyrien runsaudensarvi. Tutustumme hahmojen kautta inhimillisiin ja lapsen kehityksessä keskeisiin tunteisiin ja ilmiöihin: ahneus, ikuinen optimismi, suvun taakka ja tuki, sijaisvanhemmuus, epäreiluus, aggression säätely, addiktiot, mustasukkaisuus, kolmiodraama (Iines hei, ihan totta! Valitse jo!).

Paddigton. Lapset, Perun porukoilta voi tupsahtaa luoksemme joku, joka tarvitsee juuri nyt apua. Auttakaamme, mutta annetaan hänen pitää karhunkielinen nimensä hyvin hankalasta ääntämyksellisyysmuodostansakinköhän huolimatta. Ja jos te joudutte puolestanne pakenemaan Perun porukoille, toivokaamme että he ovat Paddingtoninsa lukeneet.

Henkka ja Kivimutka. Geo-etsivät. Viisikko-fläsärit värähdyttävät äitiä. Etsiväsukupolvet vaihtuvat, mutta tämä pysyy: aikuisten maailman havainnointi ja salaisuuksien paljastaminen. Miten läpinäkyviä ovatkaan aikuiset heikkoutemme! Miten surkeita salajuonemme! Ja miten verhottuna pysyykään – kuin yhteisestä sopimuksesta – arvoituksista kiehtovin: mitä ne puuhaavat kun ovat keskenään? Kiitos Kalle Veirto! Kiitos Johanna Hulkko!

Anna ja Elvis kylpylässä. Elvikseen liittyvä salaperäisyys ei lapsia vielä kohauttanut (äiti on tulisilla hiilillä), mutta mummon vilkkuvat tissit naurattivat. Ja harva lastenkirja saa maininnan Parnassossa! Kiitos Maria Kuutti!

Sammonvartijat-trilogia. Kävi nolo moka ikärajan kanssa: esikoinen luki ensimmäisen osan ennen kuin huomasimme kyseessä olevan nuorten kirjasarja. Traumatisoituminen estyi aktiivisella keskustelulla, yhdessä lukemisella ja tutkimalla muuta Kalevan innoittamaa kirjallisuutta, kuvataidetta, arkkitehtuuria, sävellyksiä ja koreografioita. Pysyvä sivuvaikutus jäi: lukemisen palo ja Halloweentärinät voittava innostus Kalevalan päivästä. Kiitos Timo Parvela!

Puloboi ja Poni-kirjat. Voi Veera Palttasar Salmi, minkä teit. R-äänteeni oli kadoksissa viikon. En voi katsoa pulua miettimättä, onko hän pesästä lentänyt jätkäpoika. Bullan kulutuksemme on kriittisellä tasolla. Hakaniemi on pyhiinvaelluskohteemme. Olen yhä luonnollisesti munimatta.

Puluboin lukeminen on hyvin hidasta, koska kolme kertaa per sivu pysähdytään nauramaan tai toistamaan erityisen läppää lausetta. Vain nuorimmaista ei huvita, mutta hän taas eläytyy Ponin haikean runolliseen ilmaisuun kyynel omassakin silmäkulmassa, onhan heillä molemmilla on äitinä (s)ää(i)l(m)iö. Voi pelkule mikä hiaano ja välikäs kiljakilja.

 Ai niin, reiluuden nimissä vielä isän valinnat.

Aku Ankka. Hänelläkin. Kun se vaan on hyvä. Sopivan kevyt. Ja kuvat tosi hyvin piirrettyjä.