Yökyläläiset

Lasteni sosiaalinen maailma laajenee: sovimme yökyläilyjä. Isovanhemmilla ja kummeilla yöpymiset ovat ihan eri juttu, vauvakamaa. Kun haluaa nähdä maailmaa ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, käydään kaverilla vuoroin vieraissa.

Yökyläilyssä ei ole ihan varmaa, kuka on saamapuolella. Sen huomaa jo lakanat-mukaan-vai-ei-väännöstä. Minusta perheemme saa vieraan ilokseen ja siksi petaamme ja pesemme hänelle lakanat. Mutta sitten taas olen kiitollinen kun lapseni saa kyläillä ja haluan vähentää emännän vaivoja tuputtamalla lapselle lakanoita mukaan. Pakkaan lapselle pyykkipussinkin, mutta olen ällistyneen kiitollinen, kun hän palaa reppu täynnä puhtaita vaatteita. Mikä ystäväperhe!

Vaikka eihän se lakanoihin jää. Reppuun pakataan huoletkin. Miten lapseeni suhtaudutaan, jos tulee riehumiskohtaus, iso itku, painajainen, pikkuvahinko? Tai ei tule uni? Ja jos meillä on yökyläilijä vieraana: miten sovitan hänet meidän perheen tapoihin tai meidän perheen hänen tapoihinsa?

Ällistyttävästi jokaisella perheellä on ”ihan tavalliset iltahommat”. Jollakulla se tarkoittaa eksoottista kyllä iltapuuroa, kylpyä ja ilta-DVD:ta. Meillä puolestaan mitä nyt jääkaapissa sattuu sinä iltana olemaan, pikkupesaisut ellei täivaroitusta ole annettu ja iltakirja. I h a n  e r i   j u t t u.

Yökyläillessään lapsi huomaa: Meidän tapamme ei olekaan ainoa tapa. Kaikilla ei olekaan isin keittämää aamupuuroa hellalla muhimassa, vaan lapset pöllivät kaapista suklaakeksejä vanhempien vielä torkkuessa. Vanhemman vatsan pohjaa kouraisee, kun lapsi kysyy, saisiko muuttaa edes pariksi kuukaudeksi ystäväperheeseen, kun siellä on vaan niin siistiä.

Isäntäperhekin voi katsoa itseään toisin silmin yökyläläisen vierailun aikana. Jotakin omista tavoistaan näkee tarkemmin, kun sen aiheuttama ällistys näkyy vieraan kasvoilta. Onko tämä nyt rentoa vai vastuutonta? Jämäkkää vai natsia? Olemisen tapamme tuntuu korostuvan, olevan paljaammin näkyvissä, kun ulkopuolinen katsoo sitä keskeltämme. Mitä lapsi kertoo meistä palatessaan kotiin?

Silloin alkaakin yökyläilyn kiinnostavin vaihe: miten suhtaudun siihen, mikä on minulle vierasta? Tunnenko tarvetta puolustaa omia tapojani vai voinko nähdä ne vain yhtenä vaihtoehtona? Kiinnostunko uudesta, itselle vielä tuntemattomasta? Tai kiinnostunko aiempaa enemmän omasta tavastani – yhtä eksoottisesta?

Ja edelleen: Miten suhtaudun yökyläilijän tarpeisiin? Onko minun helpompi ohjata, rauhoittaa, lohduttaa vierasta lasta vai omaani? Mikä kaikki aikuisuudessani muuttuu, kun luon suhdetta lapseni ystävään – olenko ankarampi, kärsivällisempi, luovempi, rajoittavampi…? Onko vieras lapsi vaivoinani vai olenko kiitollinen siitä, että minut on katsottu kyllin luotettavaksi yöhoivaajaksi?

Kotimaamme rajat ylittävät tänäänkin yökyläilijät, jotka eivät voi enää nukkua omissa kodeissaan. Lakanoita ei ole, ei ehkä reppuakaan, mutta painajaisia riittää. Nyt mitataan lapsuuden yökyläilyjemme oppi. Millaisiin varavuoteisiin toivoisimme tulevamme peitellyiksi, jos painajainen vyöryy vuorollaan omiin koteihimme? Koska sanoisimme: Jää meidän iloksemme. Et ole enää vieras.

Taisteluvalmiina

Sotaveteraanien syyskeräys toi tankin Kolmen sepän patsaalle. Tänä vuonna keräys ei tunnu vain kunniakkaalta ja nostalgiselta. Päässä takoo pelko: toistuuko se?

Lapseni ei kuule ajatustani. Hän kiipeää syliin nähdäkseen raitiovaunun ikkunasta puluja ja roskanlakaisijan ja tankin. Vai panssarivaunuko se on? Onko se edes eri asia? Minun ei ole tarvinnut tietää.

Minulle sota on merkinnyt sukupolvien traumaa. Sietämättömän julmuuden kestämistä toisissa ja itsessään. Tai lamauttavaa voimattomuutta, kun ei voi tehdä sitä hyvää, minkä haluaisi. Aina ei voi valita. Tai valinta on niin kohtuuton, ettei siitä toivu. Syyllisyys siivilöityy läpi sukupolvien.

Siksi sota on kaikunut joka päivä työssäni ja perheessäni. Itse on pärjättävä. Paras varautua kaikkeen. Älä heitä mitään pois. Varo! Äkkiä nyt! 

Kun jokainen kasvatetaan sotaan, se myös syttyy. Perheissä, parisuhteissa, työpaikoilla, koko maassa. Olen kouluttautunut vuosia, vatvonut ihmissuhteitani loputtomiin, jotta lapseni saisivat uuden äänen sotahuudon rinnalle. Auttaisitko? Vuorotellen! Kaikkien kanssa leikitään. Tuo ei kyllä käy. Anteeksi. 

Jos lapseni on tulevaisuuden sotaveteraani, olen valmistanut hänet sinisilmäisesti maailmaan, jota ei sittenkään ole. Hänen lämmin, luottavainen sydämensä murtuu. Voin vain toivoa, että kuiskaukseni kantaa häntä läpi historian. Rakastan sinua. Saat anteeksi. 

Ratikkaan syntyy hälinää: Vaunu ei pysähdykään Lasipalatsin pysäkille. Stop-nappuloita painellaan, joku huutaa kuskille. Poikkeuspysäkki on tutun patsaan varjossa: mies, miekka ja hevonen. Mutta minä ja lapsi jatkamme vielä matkaa, sylikkäin.