Lasteni sosiaalinen maailma laajenee: sovimme yökyläilyjä. Isovanhemmilla ja kummeilla yöpymiset ovat ihan eri juttu, vauvakamaa. Kun haluaa nähdä maailmaa ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, käydään kaverilla vuoroin vieraissa.
Yökyläilyssä ei ole ihan varmaa, kuka on saamapuolella. Sen huomaa jo lakanat-mukaan-vai-ei-väännöstä. Minusta perheemme saa vieraan ilokseen ja siksi petaamme ja pesemme hänelle lakanat. Mutta sitten taas olen kiitollinen kun lapseni saa kyläillä ja haluan vähentää emännän vaivoja tuputtamalla lapselle lakanoita mukaan. Pakkaan lapselle pyykkipussinkin, mutta olen ällistyneen kiitollinen, kun hän palaa reppu täynnä puhtaita vaatteita. Mikä ystäväperhe!
Vaikka eihän se lakanoihin jää. Reppuun pakataan huoletkin. Miten lapseeni suhtaudutaan, jos tulee riehumiskohtaus, iso itku, painajainen, pikkuvahinko? Tai ei tule uni? Ja jos meillä on yökyläilijä vieraana: miten sovitan hänet meidän perheen tapoihin tai meidän perheen hänen tapoihinsa?
Ällistyttävästi jokaisella perheellä on ”ihan tavalliset iltahommat”. Jollakulla se tarkoittaa eksoottista kyllä iltapuuroa, kylpyä ja ilta-DVD:ta. Meillä puolestaan mitä nyt jääkaapissa sattuu sinä iltana olemaan, pikkupesaisut ellei täivaroitusta ole annettu ja iltakirja. I h a n e r i j u t t u.
Yökyläillessään lapsi huomaa: Meidän tapamme ei olekaan ainoa tapa. Kaikilla ei olekaan isin keittämää aamupuuroa hellalla muhimassa, vaan lapset pöllivät kaapista suklaakeksejä vanhempien vielä torkkuessa. Vanhemman vatsan pohjaa kouraisee, kun lapsi kysyy, saisiko muuttaa edes pariksi kuukaudeksi ystäväperheeseen, kun siellä on vaan niin siistiä.
Isäntäperhekin voi katsoa itseään toisin silmin yökyläläisen vierailun aikana. Jotakin omista tavoistaan näkee tarkemmin, kun sen aiheuttama ällistys näkyy vieraan kasvoilta. Onko tämä nyt rentoa vai vastuutonta? Jämäkkää vai natsia? Olemisen tapamme tuntuu korostuvan, olevan paljaammin näkyvissä, kun ulkopuolinen katsoo sitä keskeltämme. Mitä lapsi kertoo meistä palatessaan kotiin?
Silloin alkaakin yökyläilyn kiinnostavin vaihe: miten suhtaudun siihen, mikä on minulle vierasta? Tunnenko tarvetta puolustaa omia tapojani vai voinko nähdä ne vain yhtenä vaihtoehtona? Kiinnostunko uudesta, itselle vielä tuntemattomasta? Tai kiinnostunko aiempaa enemmän omasta tavastani – yhtä eksoottisesta?
Ja edelleen: Miten suhtaudun yökyläilijän tarpeisiin? Onko minun helpompi ohjata, rauhoittaa, lohduttaa vierasta lasta vai omaani? Mikä kaikki aikuisuudessani muuttuu, kun luon suhdetta lapseni ystävään – olenko ankarampi, kärsivällisempi, luovempi, rajoittavampi…? Onko vieras lapsi vaivoinani vai olenko kiitollinen siitä, että minut on katsottu kyllin luotettavaksi yöhoivaajaksi?
Kotimaamme rajat ylittävät tänäänkin yökyläilijät, jotka eivät voi enää nukkua omissa kodeissaan. Lakanoita ei ole, ei ehkä reppuakaan, mutta painajaisia riittää. Nyt mitataan lapsuuden yökyläilyjemme oppi. Millaisiin varavuoteisiin toivoisimme tulevamme peitellyiksi, jos painajainen vyöryy vuorollaan omiin koteihimme? Koska sanoisimme: Jää meidän iloksemme. Et ole enää vieras.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti