– ”Se sattuu”, lapsi ilmoitti syyksi. ”Enkä mä osaa niitä mitä siellä tehdään.”
Jätin hetkeksi huomiotta hämmentävän ilmoituksen tanssiharrastuksen kivuliaisuudesta ja keskityin osaamispuoleen.
– ”Mutta kulta, eihän sinun tarvikaan osata, kun siellä vasta opetellaan yhdessä niitä asioita.”
– ”Niin, mutta kun mä en osaa.”
Se oli varmaan tottakin. En usko lapseni olevan erityislahjakas, mutta ei ollut tarviskaan: tässä oli kyse nimenomaan harrastuksesta, ei treenaamisesta. Emme odottaneet kehitystä tai näyttöjä vaan kivaa ryhmässä toimimista ja liikunnan iloa. Ja sitä hän näytti tällä kerralla myös saaneen.
Ensimmäinen lopetus liittyi lapsiryhmään, jossa hän oli ainoa poika. Se ei ole kolme–neljävuotiaalle välttämättä etu. Muut liihottelivat perhosina, ja hän oli sudenkorento. Toinen lopetus liittyi opetukseen – lapsi kieltäytyi jatkamasta, koska koki osaavansa jo kaiken. Mutta tällä kertaa ryhmässä oli vain sudenkorentoja, opettaja ihan huippu ja mukana vielä bonus: harrastuksen jälkeinen kahdenkeskinen hetki äidin kanssa.
– Silti. Minä En Jatka.
Liian osattavaa tai liian opeteltavaa – lapseni on harrastusmaailman Kultakutri. Ärsytti niin, että mieleen nousivat raskaan sarjan perustelut: raha, maine ja päämäärätön haahuilu, joka tulee lopulta koitumaan lapseni tuhoksi, ellei hän nyt valitse lajia johon todella kiintyy niin vahvasti, että selviää läpi murrosiän suistumatta pahantekijöiden sakkiin – iiiik.
Rahalla olisi jotain painoarvoa saattanut ollakin, koska harrastus oli maksettu etukäteen kuukaudeksi. Sen pätkän voisin vaatia osallistumaan ja toivoa lapsen kipinän taas heräävän. Jos siis itse jaksaisin pakottaa joka lauantaiaamu murjottavan lapsen salille. Eli en.
Iloisen lapsen kanssa olin kyllä jaksanut, koska olin Äiti, jonka lapsi tanssii. Mikä ihana maine! Ajan kanssa kelpaisin varmaan tanssiäitien porukkaan. Vertailisimme varusteita, hössöttäisimme näytöksistä…
Haahuilun estämiseksi voisin vaatia lapselta sisukasta itsensä haastamista, mutta en itse olisi siitä kummoinenkaan esimerkki. Halusin kyllä olla äiti, jonka lapsi harrastaa, mutta en äiti, jonka illat vilahtavat minuuttiaikataulukyydityksissä, eväspakettien improvisoinnissa ja varusteiden raivokkaassa etsinnässä. Ja halusin olla äiti, jonka lapsilla on monipuoliset kyvyt, mutten äiti, joka jatkuvasti motivoi, manipuloi, maanittelee ja manaa saadakseen lapsen treenaamaan kykyjään.
Joten hän lopetti. Myöhemmin muistin kysyä siitä sattumisesta.
– No kato kun se sattu kun mä en osannut.
Niinpä. Ei ole helppoa haastaa itsensä joka päivä, olla kaiken aikaa osaamisensa äärirajoilla. Lapset ovat, ilman harrastuksiakin. Viisivuotiaalla on paljon oppimista ihan ihmisyydestä, koululaisella vielä oppiaineet päälle. Ei joka rintamalla jaksa kehittyä.
Kivaa ryhmässä toimimista on yllin kyllin päiväkodissa ja koulussakin. Liikunnan iloa lapseni kokee jokaisella sohvahyppelyllä ja keittiönpoikkipinkaisulla. Murrosikään on matkaa. Äitikin ehtii vielä treenata tärkeää unelmistaan luopumisen taitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti