Pikkulapsiperheessä seksille on ihan totta vaikea löytää edes aikaa ja paikkaa. Jos nyt siis sattuu ylipäätään haluttamaan yhtä aikaa tai on edes niin onnekkaasti, että toista haluttaa ja toiselle on ihan sama, kai sitä vois.
Kokeilkaapas lasten mentyä nukkumaan ihan perinteisesti omassa sängyssä. Viiden minuutin päästä (jos homma jatkuu niin kauan) joku änkeää paikalle ”pahaa unta nähtyään”. Joo, joo, kunhan kuulit kiihtynyttä lakanoiden suhinaa ja hyökkäsit paikalle siveyspoliisina.
Olohuone: ”Katsotteko te aikuisten Pikku Kakkosta?”
Keittiö: ”Äiti, mulla on vielä jano.”
Suihku: ”Pissahätäääää!”
Eteinen: ”Mä luulin että rosvo kolisteli täällä.”
Rappukäytävässä saattaisi onnistua, ellei naapurin koira herättäisi koko taloyhtiötä.
Paras hoitaa homma päiväsaikaan, ikään kuin puoliavoimesti. Suosittelen karkkiansatekniikkaa. ”Katsokaas, äiti osti teille uuden Viiru ja Pesonen -DVD:n, kesto 45 min. Ja kaapista löytyi karkkipussi!”
"Happy endin" jälkeen sokeria on ylen määrin matolla ja lasten verenkierrossa, mutta hintansa se on avioseksilläkin. Sitä paitsi punaposkisena ei yhtään harmita oma imurointivuoro.
maanantai 31. maaliskuuta 2014
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Vauvan puhetta
Ihana lounas keskellä kaupunkia. Hyvää ruokaa, kotoista puheensorinaa ja mahtavaa seuraa – naapuripöydässä
Äitinsä olan yli maailmaan tutustuu arviolta 10 kuukauden ikäinen sydäntenmurskaaja. Sitä tyyppiä, joka saa tällaisen keski-ikäistyvän rouvan harkitsemaan sittenkin vielä yhtä yöheräilyhelvettiä. Kurkistus. Vilkutus. Hymy!
Ja sitten vilkaisu äitiin: Onko toi tyyppi ihan ok?
Äitikin vilkaisee. Hymyilen niin normaalisti kuin pystyn: ”Ihana vauva … Minkä ikäinen hän on?”
Juttelemme hetken niitä näitä vauvoista, äideistä, säästä… Sydämenmurskaaja osallistuu paukuttamalla lusikalla pöytään (ruokailusta puhuttaessa), pyrkimällä kohti vaunujaan (päiväunista puhuttaessa) ja esittelemällä kenkiään (kävelemään oppimisesta puhuttaessa).
Pienen pieni ihminen on sosiaalisesti jo tavattoman taitava. Hän on etsinyt ja saanut kontaktin minuun, varmistanut äidiltään, olenko turvallinen tyyppi, ja (äidin tämän vahvistettua) ollut täysillä mukana keskustelussamme. Äidin sosiaalinen kyvykkyys – vauvan vilkaisun ymmärtäminen kysymykseksi, minun kanssani sopivan kepeään keskusteluun lähteminen, vauvan keskusteluun osallistumisen myönteinen huomioiminen – siirtyy vauvankin kyvyksi.
Hetken päästä juttumme jäävät toiseksi; kahvilaan saapuu hurmuri numero kaksi vaunuissaan. Vauvat tervehtivät estoitta ravintolasalin poikki toisiaan. Terve terve, sinäkin täällä, täysin mukana elämässä.
Äitinsä olan yli maailmaan tutustuu arviolta 10 kuukauden ikäinen sydäntenmurskaaja. Sitä tyyppiä, joka saa tällaisen keski-ikäistyvän rouvan harkitsemaan sittenkin vielä yhtä yöheräilyhelvettiä. Kurkistus. Vilkutus. Hymy!
Ja sitten vilkaisu äitiin: Onko toi tyyppi ihan ok?
Äitikin vilkaisee. Hymyilen niin normaalisti kuin pystyn: ”Ihana vauva … Minkä ikäinen hän on?”
Juttelemme hetken niitä näitä vauvoista, äideistä, säästä… Sydämenmurskaaja osallistuu paukuttamalla lusikalla pöytään (ruokailusta puhuttaessa), pyrkimällä kohti vaunujaan (päiväunista puhuttaessa) ja esittelemällä kenkiään (kävelemään oppimisesta puhuttaessa).
Pienen pieni ihminen on sosiaalisesti jo tavattoman taitava. Hän on etsinyt ja saanut kontaktin minuun, varmistanut äidiltään, olenko turvallinen tyyppi, ja (äidin tämän vahvistettua) ollut täysillä mukana keskustelussamme. Äidin sosiaalinen kyvykkyys – vauvan vilkaisun ymmärtäminen kysymykseksi, minun kanssani sopivan kepeään keskusteluun lähteminen, vauvan keskusteluun osallistumisen myönteinen huomioiminen – siirtyy vauvankin kyvyksi.
Hetken päästä juttumme jäävät toiseksi; kahvilaan saapuu hurmuri numero kaksi vaunuissaan. Vauvat tervehtivät estoitta ravintolasalin poikki toisiaan. Terve terve, sinäkin täällä, täysin mukana elämässä.
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Lukutaitoisen turva ja turvattomuus
Pieni vauva on vain hoitajiensa julmuuden armoilla, muusta hän ei tiedä. Jos pysyn millään tavoin tolkuissani, ei lapseni tiedä, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu.
Leikkipuistoissa, kaverikuvioissa jo vähän isommaksi kasvanut lapseni kokee vähintäänkin sosiaalista julmuutta. Joku pamauttaa lapiolla, kutsuu pikkuvauvaksi, ei ota leikkiin. Epäkohteliasta, mutta vielä selitettävissä ja lohdutettavissa.
Instituutioissa en voi suojella lastani aikuisten julmuudelta. Joskus vaan päivähoitajallakin palaa pinna tai opettaja sanoo aika loukkaavasti. Epäreilua – ilman muuta! – mutta niin inhimillistä. Selvitetään asia, kyllä se tästä.
Mutta nyt esikoiseni lukee lööpit. ”Äiti, kuka on Eerika?”
On mahdoton vastata rehellisesti tavalla, joka ei järkyttäisi lasta. Se julmuus, jonka Eerikaksi kutsuttu tyttö joutui kokemaan, on sietämätöntä edes luettuna. Ja tälläkin hetkellä lukuisien lasten todellisuutta.
Lukutaidon myötä kotiimme vyöryy arkisen julmuuden – jäkättämisen, syyllistämisen, uhkailun – rinnalle tieto maailman kohtuuttomuudesta. Siitä voi puhua, sitä voi surra, mutta sitä ei voi täysin selittää pois.
Ainoa suojamme on muistaa myös ihmisten hyvyys, turvallinen läheisyys, satujen maailma. Siksi lukutaitoinen esikoisemme kuuntelee tänäänkin vanhemman ääneen lukeman iltakirjan.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Ei tunnu tytöltä!
Nelivuotiaan neidon vaatekriisi puhkeaa tänäkin aamuna. Illalla esiin asetetut vaatteet eivät tietenkään kelpaa. Tässähän on yö nukuttu välissä! Kyllä siinä ehtii mieltään muuttaa!
Äiti haluaisi suosia käytännöllisyyttä (valitaan se, joka sattuu olemaan puhtaimpana) ja klassisuutta (oma mieltymys). Tytär ei.
”Äiti, sä et ymmärrä, nämä ei ole yhtään suloiset vaatteet”, raitapaitainen tytär perustelee musertuneena.
Yritän suositella postmodernia ”tyttöyden” idealla leikittelyä (sama raitapaita ja tyllihame), koska meillä ei ole puhtaina muita kuin raidallisia paitoja: ”Sinä olet kyllä sisältä ihan tyttö, vaikka sulla olisi mitä päällä”.
Tytär ei jousta. Jos ei ole mekkoa, ei tunnu tytöltä.
Ja tyttö hän on.
Asia kävi tuskallisesti ilmi muutama kesä sitten, kun veljet pissasivat komeassa kaaressa metsän reunaan. Tytär asettui yhteenkuuluvuuden riemullisessa tunnelmassa samaan, kieltämättä maailman valloitusta enteilevään leveään seisontaan, mutta kädet haroivatkin tyhjää. Se syyttävän pettynyt murhe, jolla hän kääntyi katsomaan minua… Tietysti äidin vika!
Haara-asentokriisin jälkimainingeista alkoi sisätila-aikamme. Puhuin ”pienestä salaisesta huoneesta”, joka tytöillä on mahassaan piilossa siltä varalta, että heistä joskus tulee äitejä. ”Tärkeästä vauvamahasta”, jota ei näe, eikä voi koskea, mutta sen voi itse tuntea kehonsa sisällä. Tytär ymmärsi idean ja kehitteli sitä tyttöjen tavalliseen tapaan: hamstraamalla käsilaukkuja, joihin hän keräili ”tärkeitään”.
Tyttären ylpeä salaperäisyys kävi jo veljien hermoille. ”Kyllä mullakin on vauvamaha, ihan pieni vain”, vakuutti keskimmäinen. ”Älähän nyt höpsi kultaseni”, kujersi sisko.
Silti tuo salaperäinen huone ei aina riitä vakuuttamaan nelivuotiasta tyttöydestään. On aika kaivaa lempimekko likapyykkikorista.
Äiti haluaisi suosia käytännöllisyyttä (valitaan se, joka sattuu olemaan puhtaimpana) ja klassisuutta (oma mieltymys). Tytär ei.
”Äiti, sä et ymmärrä, nämä ei ole yhtään suloiset vaatteet”, raitapaitainen tytär perustelee musertuneena.
Yritän suositella postmodernia ”tyttöyden” idealla leikittelyä (sama raitapaita ja tyllihame), koska meillä ei ole puhtaina muita kuin raidallisia paitoja: ”Sinä olet kyllä sisältä ihan tyttö, vaikka sulla olisi mitä päällä”.
Tytär ei jousta. Jos ei ole mekkoa, ei tunnu tytöltä.
Ja tyttö hän on.
Asia kävi tuskallisesti ilmi muutama kesä sitten, kun veljet pissasivat komeassa kaaressa metsän reunaan. Tytär asettui yhteenkuuluvuuden riemullisessa tunnelmassa samaan, kieltämättä maailman valloitusta enteilevään leveään seisontaan, mutta kädet haroivatkin tyhjää. Se syyttävän pettynyt murhe, jolla hän kääntyi katsomaan minua… Tietysti äidin vika!
Haara-asentokriisin jälkimainingeista alkoi sisätila-aikamme. Puhuin ”pienestä salaisesta huoneesta”, joka tytöillä on mahassaan piilossa siltä varalta, että heistä joskus tulee äitejä. ”Tärkeästä vauvamahasta”, jota ei näe, eikä voi koskea, mutta sen voi itse tuntea kehonsa sisällä. Tytär ymmärsi idean ja kehitteli sitä tyttöjen tavalliseen tapaan: hamstraamalla käsilaukkuja, joihin hän keräili ”tärkeitään”.
Tyttären ylpeä salaperäisyys kävi jo veljien hermoille. ”Kyllä mullakin on vauvamaha, ihan pieni vain”, vakuutti keskimmäinen. ”Älähän nyt höpsi kultaseni”, kujersi sisko.
Silti tuo salaperäinen huone ei aina riitä vakuuttamaan nelivuotiasta tyttöydestään. On aika kaivaa lempimekko likapyykkikorista.
maanantai 17. helmikuuta 2014
Mitä kannattaa sanoa ääneen?
Kaikki me tunnemme vanhempia, jotka sättivät järkyttävästi lapsiaan pienestäkin virheestä. Sellainen asuu meilläkin ajoittain. Vartin verran eteisessä toppapuku päällä sisaruksiaan odotellut lapsi on tuskastuneena kiemurrellessaan aina niin kärsimätön . Tai itse asiassa pahempaa, mutta en kehtaa kirjoittaa sitä tähän.
Toisaalta, kaikki me tunnemme vanhempia, jotka antaisivat mieluummin oikean kätensä kuin sanoisivat lapselleen kehuvia sanoja. 30 peräkkäistä fouettésia ja keskiarvo 9,8: parantamiseen varaa riittää.
Kaikki ajatukset ovat sallittuja, jopa vanhemmille. Vaikeuksia syntyy vasta kun ajatukset tulvivat sanoina lapsenkin kuultaviksi – tai jos niitä ei tihku kuuluviin edes aiheesta.
Vanhemman on täysin oikeutettua ajatella: ____________n __________, kohta minä ___________ sinua.
Lapsi saattaa tosin pahastua ajatuksen ääneen lausumisesta, jos tyhjiin kohtiin on aseteltu sanoja: %;& tai # ja livautan, kuristan tai en enää jaksa. Sen sijaan kannattaa pitää 15 minuutin hiljaisuus vanhemman ajatuksenvapauden kunniaksi.
Toisaalta lapsi saattaa oikeutetusti pettyä, jos virke jää sanomatta ääneen, vaikka tyhjiin kohtiin olisi aseteltu sanoja: äidin, isin, kulta, mestari ja rutistan niin ylpeänä. Ei kehu haavaa tee – suu auki vanhemmat!
Ajattelun ja puheen välisen rajan treenaaminen aloitetaan varhain. ”Tuollaiset jutut ei kyllä sovi ruokapöytään”. ”On epäkohteliasta kommentoida erikoisen näköistä ihmistä lähijunassa”. ”Toista ei saa haukkua”. ”Muista sanoa kiitos”.
Nyt täytyisi enää itsekin puhua siten, kuin ääneen sanoo ajattelevansa.
Toisaalta, kaikki me tunnemme vanhempia, jotka antaisivat mieluummin oikean kätensä kuin sanoisivat lapselleen kehuvia sanoja. 30 peräkkäistä fouettésia ja keskiarvo 9,8: parantamiseen varaa riittää.
Kaikki ajatukset ovat sallittuja, jopa vanhemmille. Vaikeuksia syntyy vasta kun ajatukset tulvivat sanoina lapsenkin kuultaviksi – tai jos niitä ei tihku kuuluviin edes aiheesta.
Vanhemman on täysin oikeutettua ajatella: ____________n __________, kohta minä ___________ sinua.
Lapsi saattaa tosin pahastua ajatuksen ääneen lausumisesta, jos tyhjiin kohtiin on aseteltu sanoja: %;& tai # ja livautan, kuristan tai en enää jaksa. Sen sijaan kannattaa pitää 15 minuutin hiljaisuus vanhemman ajatuksenvapauden kunniaksi.
Toisaalta lapsi saattaa oikeutetusti pettyä, jos virke jää sanomatta ääneen, vaikka tyhjiin kohtiin olisi aseteltu sanoja: äidin, isin, kulta, mestari ja rutistan niin ylpeänä. Ei kehu haavaa tee – suu auki vanhemmat!
Ajattelun ja puheen välisen rajan treenaaminen aloitetaan varhain. ”Tuollaiset jutut ei kyllä sovi ruokapöytään”. ”On epäkohteliasta kommentoida erikoisen näköistä ihmistä lähijunassa”. ”Toista ei saa haukkua”. ”Muista sanoa kiitos”.
Nyt täytyisi enää itsekin puhua siten, kuin ääneen sanoo ajattelevansa.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Sisarusten eroista
Vanhempien ainainen hämmennyksen aihe on se, miten erilaisia sisarukset voivat olla. Niin ovat kukin oma persoonansa, vaikka ihan samalla tavalla jokainen on kasvatettu. En usko.
Esikoinen saa tietää neljävuotiaana, että karkiksi kutsutut värikkäät kappaleet ovat syötäviä. Kuopus osaa näppärästi avata Muumi-askin yksivuotiaana.
Esikoiselle valkenee kaksi ja puoli -vuotiaana, että tv ei olekaan musta, suorakulmainen sisustustaulu, vaan siihen saa liikkuvaa ja värikästä kuvaa. Kuopuksen ensimmäinen sana on ”auhoääin”.
Esikoisen ensisoseensyönnit kuvataan, ensiaskeleiden ottamisen päivämäärä kirjataan facebookiin, vauvakirjaan ja tatuointina vanhemman käsivarteen. Kuopus – hetkinen, joko se kävelee? Esikoinen ei saa tulla vanhempien väliin yöllä, koska se tuhoaa vanhempien parisuhteen intiimiyden. Kuopus nukkuu äidin kainalossa eskarissakin, koska uusia lapsia ei todellakaan ole suunnitteilla.
Esikoiselle on täysin luontevaa ensivuosiensa ajan viettää aikaa kahdestaan jommankumman vanhemman kanssa. Kuopuksella ole hajuakaan olemisen tavasta, jossa molemmat vanhemmat ja hän viettävät kiireetöntä aikaa kolmistaan.
Siksipä se perheemme hankalin lapsi – aina kampoihin pistävä persoona! – on kuin sulaa vahaa tämän viikonlopun. Äiti, mä voin auttaa! Äiti, mä kyllä suostun, kiitos ehdotuksestasi! Äiti, sä oot niin ihana!
Mitä siihen vaaditaan? Perjantaina äidin kanssa kahdestaan postiin (sisarukset yökylässä, isi isolla kirkolla), iltahommat ihan kahdestaan (hoputtamatta), hänen vuoronsa saada ensin sekä iltakirja (kolme lukua!) että iltalaulu. Ja aamulla isi ja äiti vain hänen käytettävissään. Yksi päivä esikoisen roolissa muuttaa kummasti kuopuksen persoonaa.
Esikoinen saa tietää neljävuotiaana, että karkiksi kutsutut värikkäät kappaleet ovat syötäviä. Kuopus osaa näppärästi avata Muumi-askin yksivuotiaana.
Esikoiselle valkenee kaksi ja puoli -vuotiaana, että tv ei olekaan musta, suorakulmainen sisustustaulu, vaan siihen saa liikkuvaa ja värikästä kuvaa. Kuopuksen ensimmäinen sana on ”auhoääin”.
Esikoisen ensisoseensyönnit kuvataan, ensiaskeleiden ottamisen päivämäärä kirjataan facebookiin, vauvakirjaan ja tatuointina vanhemman käsivarteen. Kuopus – hetkinen, joko se kävelee? Esikoinen ei saa tulla vanhempien väliin yöllä, koska se tuhoaa vanhempien parisuhteen intiimiyden. Kuopus nukkuu äidin kainalossa eskarissakin, koska uusia lapsia ei todellakaan ole suunnitteilla.
Esikoiselle on täysin luontevaa ensivuosiensa ajan viettää aikaa kahdestaan jommankumman vanhemman kanssa. Kuopuksella ole hajuakaan olemisen tavasta, jossa molemmat vanhemmat ja hän viettävät kiireetöntä aikaa kolmistaan.
Siksipä se perheemme hankalin lapsi – aina kampoihin pistävä persoona! – on kuin sulaa vahaa tämän viikonlopun. Äiti, mä voin auttaa! Äiti, mä kyllä suostun, kiitos ehdotuksestasi! Äiti, sä oot niin ihana!
Mitä siihen vaaditaan? Perjantaina äidin kanssa kahdestaan postiin (sisarukset yökylässä, isi isolla kirkolla), iltahommat ihan kahdestaan (hoputtamatta), hänen vuoronsa saada ensin sekä iltakirja (kolme lukua!) että iltalaulu. Ja aamulla isi ja äiti vain hänen käytettävissään. Yksi päivä esikoisen roolissa muuttaa kummasti kuopuksen persoonaa.
tiistai 28. tammikuuta 2014
Kapinan ja kyseenalaistamisen lahja
Vanhemmuudessa ei ole rankinta – sittenkään! – valvomiset, oman ajan puute, pökerryttävät kasvatusriidat, vaan se taianomainen hetki, jolloin vanhempi tajuaa, että lapsella on oma tahto.
Olet viikkoja suunnitellut tai minuutti sitten päättänyt kiinteiden aloittamisen hetken, napannut kaupasta mangososepurkin tai siivilöinyt ihan aitoa luomuversiota, varannut paikalle kameran tai ihan vain lusikan. Ojennat hartaana tai hajamielisenä lusikan kärjellisen pikku suukkuun ja pröts. Lapsen ennennäkemättömät ilmeet, aivan yllätyksenä tullut sylkäisykyky ja pahastunut huuto rysäyttävät sinut todellisuuteen: Hitto, täähän pistää kampoihin!
Ei se syömiseen lopu – tai siitä alakaan. Nukkumaanmenot, vaipoista luopuminen, tuttikamppailut, vaatevalinnat, kaveripiirin täysi kelpaamattomuus, harrastuksen valinta, läksyjen teko… Miksi tämä nyt ei vaan voi totella minua, joka tiedän paremmin?
Toki kasvatusoppaista löytyy vinkkejä, joilla lapsen saa tottelemaan. Kasvatusoppaat toimivat etenkin silloin, kun lapsi on lukenut saman oppaan ja pitänyt sitä erinomaisena ja kerta kaikkiaan käytäntöön hyvin sovellettavana teoksena. Muussa tapauksessa lopputulos saattaa olla hitusen turhauttavampi.
Eikä kampoihin pistäminen rajoitu vain lapseen; eikös kumppanikin inise omaa turhanaikaista mielipidettään jostain sohvan pohjalta. Ettäs kehtaa. Kuka tässä on kasvatusoppaat lukenut ja kavereiden kanssa läpipuhunut, häh? Minä! Niin että älä alla mulle!
Sillä totuuden nimissä: pistän se kampoihin minäkin. Lapsilleni, miehelleni, itsestäänselvyyksille, naapurin näkemyksille, ja viime kädessä itselleni.
Yhteen sentään suostun mangotahraisessa olemuksessani. Ihmettelemään tässä blogissani kapinan ja kyseenlaistamisen lahjaa, jonka elämä meille tarjoaa. Tervetuloa jakamaan lahjaa kanssani!
Olet viikkoja suunnitellut tai minuutti sitten päättänyt kiinteiden aloittamisen hetken, napannut kaupasta mangososepurkin tai siivilöinyt ihan aitoa luomuversiota, varannut paikalle kameran tai ihan vain lusikan. Ojennat hartaana tai hajamielisenä lusikan kärjellisen pikku suukkuun ja pröts. Lapsen ennennäkemättömät ilmeet, aivan yllätyksenä tullut sylkäisykyky ja pahastunut huuto rysäyttävät sinut todellisuuteen: Hitto, täähän pistää kampoihin!
Ei se syömiseen lopu – tai siitä alakaan. Nukkumaanmenot, vaipoista luopuminen, tuttikamppailut, vaatevalinnat, kaveripiirin täysi kelpaamattomuus, harrastuksen valinta, läksyjen teko… Miksi tämä nyt ei vaan voi totella minua, joka tiedän paremmin?
Toki kasvatusoppaista löytyy vinkkejä, joilla lapsen saa tottelemaan. Kasvatusoppaat toimivat etenkin silloin, kun lapsi on lukenut saman oppaan ja pitänyt sitä erinomaisena ja kerta kaikkiaan käytäntöön hyvin sovellettavana teoksena. Muussa tapauksessa lopputulos saattaa olla hitusen turhauttavampi.
Eikä kampoihin pistäminen rajoitu vain lapseen; eikös kumppanikin inise omaa turhanaikaista mielipidettään jostain sohvan pohjalta. Ettäs kehtaa. Kuka tässä on kasvatusoppaat lukenut ja kavereiden kanssa läpipuhunut, häh? Minä! Niin että älä alla mulle!
Sillä totuuden nimissä: pistän se kampoihin minäkin. Lapsilleni, miehelleni, itsestäänselvyyksille, naapurin näkemyksille, ja viime kädessä itselleni.
Yhteen sentään suostun mangotahraisessa olemuksessani. Ihmettelemään tässä blogissani kapinan ja kyseenlaistamisen lahjaa, jonka elämä meille tarjoaa. Tervetuloa jakamaan lahjaa kanssani!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)