Ei tunnu tytöltä!

Nelivuotiaan neidon vaatekriisi puhkeaa tänäkin aamuna. Illalla esiin asetetut vaatteet eivät tietenkään kelpaa. Tässähän on yö nukuttu välissä! Kyllä siinä ehtii mieltään muuttaa!

Äiti haluaisi suosia käytännöllisyyttä (valitaan se, joka sattuu olemaan puhtaimpana) ja klassisuutta (oma mieltymys). Tytär ei.

”Äiti, sä et ymmärrä, nämä ei ole yhtään suloiset vaatteet”, raitapaitainen tytär perustelee musertuneena.

Yritän suositella postmodernia ”tyttöyden” idealla leikittelyä (sama raitapaita ja tyllihame), koska meillä ei ole puhtaina muita kuin raidallisia paitoja: ”Sinä olet kyllä sisältä ihan tyttö, vaikka sulla olisi mitä päällä”. 

Tytär ei jousta. Jos ei ole mekkoa, ei tunnu tytöltä.

Ja tyttö hän on.

Asia kävi tuskallisesti ilmi muutama kesä sitten, kun veljet pissasivat komeassa kaaressa metsän reunaan. Tytär asettui yhteenkuuluvuuden riemullisessa tunnelmassa samaan, kieltämättä maailman valloitusta enteilevään leveään seisontaan, mutta kädet haroivatkin tyhjää. Se syyttävän pettynyt murhe, jolla hän kääntyi katsomaan minua… Tietysti äidin vika!

Haara-asentokriisin jälkimainingeista alkoi sisätila-aikamme. Puhuin ”pienestä salaisesta huoneesta”, joka tytöillä on mahassaan piilossa siltä varalta, että heistä joskus tulee äitejä. ”Tärkeästä vauvamahasta”, jota ei näe, eikä voi koskea, mutta sen voi itse tuntea kehonsa sisällä. Tytär ymmärsi idean ja kehitteli sitä tyttöjen tavalliseen tapaan: hamstraamalla käsilaukkuja, joihin hän keräili ”tärkeitään”.

Tyttären ylpeä salaperäisyys kävi jo veljien hermoille. ”Kyllä mullakin on vauvamaha, ihan pieni vain”, vakuutti keskimmäinen. ”Älähän nyt höpsi kultaseni”, kujersi sisko.

Silti tuo salaperäinen huone ei aina riitä vakuuttamaan nelivuotiasta tyttöydestään. On aika kaivaa lempimekko likapyykkikorista.