Pieni vauva on vain hoitajiensa julmuuden armoilla, muusta hän ei tiedä. Jos pysyn millään tavoin tolkuissani, ei lapseni tiedä, miten kamalia asioita maailmassa tapahtuu.
Leikkipuistoissa, kaverikuvioissa jo vähän isommaksi kasvanut lapseni kokee vähintäänkin sosiaalista julmuutta. Joku pamauttaa lapiolla, kutsuu pikkuvauvaksi, ei ota leikkiin. Epäkohteliasta, mutta vielä selitettävissä ja lohdutettavissa.
Instituutioissa en voi suojella lastani aikuisten julmuudelta. Joskus vaan päivähoitajallakin palaa pinna tai opettaja sanoo aika loukkaavasti. Epäreilua – ilman muuta! – mutta niin inhimillistä. Selvitetään asia, kyllä se tästä.
Mutta nyt esikoiseni lukee lööpit. ”Äiti, kuka on Eerika?”
On mahdoton vastata rehellisesti tavalla, joka ei järkyttäisi lasta. Se julmuus, jonka Eerikaksi kutsuttu tyttö joutui kokemaan, on sietämätöntä edes luettuna. Ja tälläkin hetkellä lukuisien lasten todellisuutta.
Lukutaidon myötä kotiimme vyöryy arkisen julmuuden – jäkättämisen, syyllistämisen, uhkailun – rinnalle tieto maailman kohtuuttomuudesta. Siitä voi puhua, sitä voi surra, mutta sitä ei voi täysin selittää pois.
Ainoa suojamme on muistaa myös ihmisten hyvyys, turvallinen läheisyys, satujen maailma. Siksi lukutaitoinen esikoisemme kuuntelee tänäänkin vanhemman ääneen lukeman iltakirjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti