Vanhempien ainainen hämmennyksen aihe on se, miten erilaisia sisarukset voivat olla. Niin ovat kukin oma persoonansa, vaikka ihan samalla tavalla jokainen on kasvatettu. En usko.
Esikoinen saa tietää neljävuotiaana, että karkiksi kutsutut värikkäät kappaleet ovat syötäviä. Kuopus osaa näppärästi avata Muumi-askin yksivuotiaana.
Esikoiselle valkenee kaksi ja puoli -vuotiaana, että tv ei olekaan musta, suorakulmainen sisustustaulu, vaan siihen saa liikkuvaa ja värikästä kuvaa. Kuopuksen ensimmäinen sana on ”auhoääin”.
Esikoisen ensisoseensyönnit kuvataan, ensiaskeleiden ottamisen päivämäärä kirjataan facebookiin, vauvakirjaan ja tatuointina vanhemman käsivarteen. Kuopus – hetkinen, joko se kävelee?
Esikoinen ei saa tulla vanhempien väliin yöllä, koska se tuhoaa vanhempien parisuhteen intiimiyden. Kuopus nukkuu äidin kainalossa eskarissakin, koska uusia lapsia ei todellakaan ole suunnitteilla.
Esikoiselle on täysin luontevaa ensivuosiensa ajan viettää aikaa kahdestaan jommankumman vanhemman kanssa. Kuopuksella ole hajuakaan olemisen tavasta, jossa molemmat vanhemmat ja hän viettävät kiireetöntä aikaa kolmistaan.
Siksipä se perheemme hankalin lapsi – aina kampoihin pistävä persoona! – on kuin sulaa vahaa tämän viikonlopun. Äiti, mä voin auttaa! Äiti, mä kyllä suostun, kiitos ehdotuksestasi! Äiti, sä oot niin ihana!
Mitä siihen vaaditaan? Perjantaina äidin kanssa kahdestaan postiin (sisarukset yökylässä, isi isolla kirkolla), iltahommat ihan kahdestaan (hoputtamatta), hänen vuoronsa saada ensin sekä iltakirja (kolme lukua!) että iltalaulu. Ja aamulla isi ja äiti vain hänen käytettävissään. Yksi päivä esikoisen roolissa muuttaa kummasti kuopuksen persoonaa.
Nettikeskusteluissa olen lukenut useamminkin äidin kertovan, kuinka jonkun lapsen kanssa on helpompaa ja mukavampaa viettää aikaa kuin toisen. Äidit kyselevät hämmentyneinä ja hieman peloissaankin neuvoja, mitä tuollaisessa tilanteessa voisi tehdä, koska tuntuu pahalta jos houkutus kohdata oma lapsi ei ole yhtä suuri jokaisen kanssa. Joskus mieluisin seuralainen riippuu kehitysvaiheesta, joskus taas tietty persoona on aina vedonnut ja toinen pitänyt varpaillaan.
VastaaPoistaHaluaisinkin kysyä, mikä Sinun neuvosi olisi tällaisiin tilanteisiin? Kerrot yllä, että lapsen persoona voi muuttua, kun hän saa erilaista kohtelua. Uskotko, että sinnikkäästi suuntaa muuttamalla aikuinenkin muuttuu olemaan myös sen vieraan tuntuisen lapsen kanssa sitä sulaa vahaa, jota hän ei esimerkiksi hankalaksi kokemansa lapsen kanssa ole ennen pystynyt olemaan? Voiko myös tunteita näyttelemällä saada ne puhkeamaan täyteen kukkaansa? Tarvitaanko suurta terapiaa, kuinka paljon epätasapainoa kannattaa sietää ennen kuin hakee apua - ja onko sellaista olemassa? Riittääkö, jos eri vahvuisia / -laisia tunteita herättävien lastensa kanssa vaan on "Fake it till you make it" -tyyliin?
Olisin kiitollinen vastauksesta.
-äiti Oulusta
Tutulta kuulostaa :) Tosin meidän lapsilla on lyhyt ikäero ja esikoisen tietyt vaiheet ovat kadonneet johonkin muistin mustaan aukkoon... Joskus tuntuu, ettei yhden lapsen vanhemmat vielä paljon vanhemmuudesta tiedäkään. Se toinen ei ihan mennytkään siinä sivussa ;)
VastaaPoistaHyvä pointti! Perheet ovat erilaisia; jossain esikoinen jää vähemmälle huomiolle uuden lapsen syntyessä, tai kuopus "kasvatetaan tarkemmin" kuin muut lapset. Tämä moninaisuus juuri on tosi mielenkiintoista perheiden elämässä!
PoistaÄiti Oulusta, kiitos kommentista! Kannustan haastamaan käsityksemme lapsen tai omasta "persoonastamme" ja sen sijaan katsomaan lapsen (ja omaa) käytöstämme suhteemme näkökulmasta: kiva huomio yleensä edistää kivojen asioiden huomaamista lapsessa. Lyhytkin keskustelu ulkopuolisen kanssa voi auttaa, jos suhde tuntuu jumiutuneen tai kontakti lapseen kodonneen.
VastaaPoista