Vanhemmuudessa ei ole rankinta – sittenkään! – valvomiset, oman ajan puute, pökerryttävät kasvatusriidat, vaan se taianomainen hetki, jolloin vanhempi tajuaa, että lapsella on oma tahto.
Olet viikkoja suunnitellut tai minuutti sitten päättänyt kiinteiden aloittamisen hetken, napannut kaupasta mangososepurkin tai siivilöinyt ihan aitoa luomuversiota, varannut paikalle kameran tai ihan vain lusikan. Ojennat hartaana tai hajamielisenä lusikan kärjellisen pikku suukkuun ja pröts. Lapsen ennennäkemättömät ilmeet, aivan yllätyksenä tullut sylkäisykyky ja pahastunut huuto rysäyttävät sinut todellisuuteen: Hitto, täähän pistää kampoihin!
Ei se syömiseen lopu – tai siitä alakaan. Nukkumaanmenot, vaipoista luopuminen, tuttikamppailut, vaatevalinnat, kaveripiirin täysi kelpaamattomuus, harrastuksen valinta, läksyjen teko… Miksi tämä nyt ei vaan voi totella minua, joka tiedän paremmin?
Toki kasvatusoppaista löytyy vinkkejä, joilla lapsen saa tottelemaan. Kasvatusoppaat toimivat etenkin silloin, kun lapsi on lukenut saman oppaan ja pitänyt sitä erinomaisena ja kerta kaikkiaan käytäntöön hyvin sovellettavana teoksena. Muussa tapauksessa lopputulos saattaa olla hitusen turhauttavampi.
Eikä kampoihin pistäminen rajoitu vain lapseen; eikös kumppanikin inise omaa turhanaikaista mielipidettään jostain sohvan pohjalta. Ettäs kehtaa. Kuka tässä on kasvatusoppaat lukenut ja kavereiden kanssa läpipuhunut, häh? Minä! Niin että älä alla mulle!
Sillä totuuden nimissä: pistän se kampoihin minäkin. Lapsilleni, miehelleni, itsestäänselvyyksille, naapurin näkemyksille, ja viime kädessä itselleni.
Yhteen sentään suostun mangotahraisessa olemuksessani. Ihmettelemään tässä blogissani kapinan ja kyseenlaistamisen lahjaa, jonka elämä meille tarjoaa. Tervetuloa jakamaan lahjaa kanssani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti