Onko Turku auki kesällä?

Aikuisena unohtaa, miten paljon lapsella on oppimista. Kaikki, mikä on, on ensin vain tässä. ”Sänky” on lapsen oma sänky. Lapsi hämmästyy huomatessaan, että naapurin Ellallakin on sänky.

Ymmärrys koostuu murusista. Mieleen vasta hahmottuvista kartoista, joissa mittakaava vaihtelee holtittomasti, eikä valtaosaa mantereista ole edes löydetty. Atlantin yli kulkee hatara riipusilta. Mutta tarve ymmärtää on niin suuri, että lapsi tekee kaiken aikaa johtopäätöksiä, etsii yläkäsitteitä ja yhteyksiä. Suostuu oppimaan ja löytämään.

Lapselle valideja tiedon lähteitä ovat niin isoveli kuin Aku Ankkakin. Hän päättelee totuuden kuvien pohjalta, koska ei vielä osaa lukea kuvatekstiä, joka kääntäisi viestin päälaelleen. Hän ei vielä tunne poikkeamia tai sovella: yhden jälkeen tulee aina kaksi.

Näin aikuisen näkökulmasta lapsuus on pysyvää hölmistymisen tilaa.

Miten Pikku Kakkonen voi näkyä myös Mummon telkkarista? Miten joku viisivuotias voi osata japania? Siis koti ei tarkoitakaan meidän kotia vaan muillakin on oma koti? Siis joku asuu Turussa, eikä vain matkaile siellä? Mutta: onko Turku auki kesällä? Aikuisena unohtaa, miten paljon itsellä on oppimista. Kaikki, mikä on minulle normaalia, on normaalia. Aikuinen hämmästyy huomatessaan, että täysin erilainen naapurin Ellakin on mielestään normaali.

Me aikuisetkin puolustamme liikuttavan itsepäisesti meille merkittäviä auktoriteetteja tai tiedämme fiilispohjalta, miten homma kulkee. Hauskaa, paitsi kun käytämme tietoamme perustellaksemme, kuka on epänormaali. Ihan sairas. Kasvattaa tai kasvaa väärin. Tekee anteeksiantamattomasti.

Lapset prosessoivat uutta tietoa leikkimällä. Aikuisille sen vastine on keskustelu, kunnioittava kiinnostus niitä nitiseviä siltoja kohtaan, jotka naapurin mieli on rakentanut löytämiensä mantereiden välille. Silloin mekin suostumme lapsuuden pysyvään hölmistymisen tilaan: ymmärtämään, ettemme vieläkään osaa lukea kaikkia kuvatekstejä.

Itsenäisyyspäivä

Hitto kun pelottaa. Neljävuotias syöksyy alas katua, joka päättyy liikennevaloristeykseen. Toinen neljävuotias kulkee käsipuolessa ja höpöttää jouluvaloista. Tai jostain, en kuule, koska korvanikin ovat keskittyneet vauhdilla etääntyvään toppapuvun selkämykseen.

Syöksyjä pysähtyy vihreisiin valoihin ja kääntää menemisen meiningistä hehkuvan koko itsensä minua kohti. – Äiti, mä pysähdyin! Voit luottaa minuun!

Niinhän minä voin. Olen aina voinut. Hän on aina pysähtynyt siihen, mihin on sovittu. Hän on suostunut harjoittelemaan taitojaan minun uskallukseni asettamissa raameissa: ensin kotipihan pikkumäkeä edestakas juosten, sitten pätkittäin tutulla kadulla edelläni kävellen, lopulta liikennevaloissa kädet vapaana kulkien.

Hän on halunnut käyttää taitojaan, vaikka tietää minun pelkäävän hänen puolestaan. Hän on luottanut itseensä, antanut mennä. Ja hän on halunnut näyttää taitojaan: vaatinut minua huomaamaan, miten taitavaksi hän on jo oppinut. Toinen neljävuotiaani olisi aivan yhtä luotettava, mutta hänkin tietää minun pelkäävän. Ja juuri siksi hän on kulkenut käsi kädessäni, mukavia rupatellen. Ettei äiti pelkäisi yksin. Ettei äidin tarvitse huolestua. Välillä hän jopa komentaa puolestani!

Käsikädessä kulkija on huomannut ristiriitaisen viestini. Miksi annan lapsen juosta kadulla, jos samalla olen hänestä niin huolissani, etten kuule jouluvalojutustelua? Onko tilanne siis turvallinen vai ei? Jos ei ole, miksi en pidä molempia lapsia kädestä? Jos on, miksi en sitten juttele jouluvaloista?

Tälle neljävuotiaalleni minun on näytettävä oma taitoni: Oman pelkoni kantaminen. Rohkaistava häntä maailman tutkimiseen äidin pelkojen kannattelun sijaan. Mene vain, tiedän että voin luottaa sinuun.

Ja kun oma pelkoni käy hetkellisesti sietämättömäksi, kajahtaa etääntyvien toppapukujen takaa karjaisuni:

– Näytä taitosi!

En ole varma, keille kaikille se on tarkoitettu.

Lelumuseossa

Museon vitriineissä on leluja vuosikymmenten takaa. Miten hurmaavia nukkeja! Hakka! Samanlainen palikkatesti kuin meillä kotona! Ja oikea leikkimökki!

Lapset innostuvat heti. Rakentavat liskon linnoituksen, valmistavat ”kertakaikkisen hurmaavan päivällisen” siroilla astiastoilla, kutsuvat vanhemmat syömään ja piileskelemään. Viihdymme paikan idyllisessä ilmapiirissä loputtomiin. Juuri tällaisia kuuluu lasten leikkien olla.

Kodin eteismatolla odottaakin sitten nykyhetki: joulun lelukatalogi. Tyttären teekutsufiilis haihtuu hetkessä. Monsterhaij!! Äiti, mä toivon näitä!

Minä en toivo. Mutta mikä niissä tarkkaan ottaen minua vaivaa?

Ainakin se asenne. Minihameisia goottimaisia ystävyksiä, jotka opiskelevat jonkinlaisessa hirviöiden toisen asteen oppilaitoksessa. Onhan se nyt väärin! Koska… koska opiskella voi vaikkei ole gootti? Koska voi olla ystäviä vaikkei opiskele? Koska ei kaikki opiskelijat ole hirviöitä…? Äh. Onko ne edes gootteja? Ja mikäs siinä taas olikaan ideana? No, ainakin se älytön turhuus. Lupauksia tihkuva muovihahmo, joka latautuu vain hetkeksi merkityksellä, mutta on lähes ikuisesti olemassa. Aivan toisin kuin ne museokaupoista aina ostamani hurmaavat tavarat: Mona Lisa jolle piirrellä suttuviiksiä, tärähtäneet jääkaappimagneetit ja tosi vitsikkäät pastillirasiat.

Hyvä on. Mutta pienelle lapselle se on eri juttu. He ovat niin vaikutukselle alttiita. Kun minä olin lapsi… Paisti etten muista omasta lapsuudestani niinkään leluilla leikkimisiä, vaan lelujen saamisia. Sen hetken, kun paketista tuli isän rakentama nuken kerrossänky. Niin hieno, niin toivottu, että ylpeän mairea hymy pyrkii vieläkin huulille. Isä teki sen minulle…! Mutta leikinkö sillä? En muista.

Leluista parhaiten muistan baletti-Barbien. Eskarin tytöt puhuivat Barbiesta haaveellisin äänenpainoin, pää kallellaan. Sillä on kääntyvät nilkat… Vaaleanpunainen asu…

Ilmeisesti olin jankannut asiasta kotona pitkäänkin, koska sain joululahjaksi tuon Barbien, elämäni ensimmäisen. Se oli yllättävän hieno, etenkin kun en ollut tiennyt mitä odottaa. Vaalea tukka, verkkosukkahousut, kaunis hymy. En muista, tiesinkö mitä baletti on. Ehkä jotain vaaleanpunaista?

Baletti-Barbie ei raivannut tietäni eskaripiireihin. Joulun jälkeen puhuttiin jo seuraavasta musthavesta. Kenistä en ollut vielä kuullutkaan.

Baletti-Barbieni putosi jollain päiväkotireissulla pulkasta, hukkui lumeen. Ehkä sen löysi joku, joka tiesi sen arvon. Mainittakoon vielä, ettei nykyinen baletti-intoiluni liity kyseiseen leluun millään tavalla. Ja minihameissa opiskelun osasin jo ennen Monster High -aikaa. Opiskelumotivaationi sen sijaan on kehittävien lapsuuden lelujeni ansiota.

Ulkona

Tulen kiitollisena tervehtimään päivää, jolloin lapseni osaavat ulkoilla keskenään. Päivähoito ja koulu huolehtivat tästäkin rastista arkisin, mutta lauantaiaamuna palvelu ei pelaa. Aamupalan viimeisten suupalojen lomassa käynnistyy minun ja miehen vaivihkainen hermopeli: kumpi lähtee lasten kanssa ulos?

Pihalla ja leikkipuistoissa värjöttely ei ole minun juttuni, mutta kun ei millään raaski pitää lapsia riehumassa koko päivää sisällä. Seinät ehkä kestäisivätkin mutta hermot eivät. Hyvällä säällä voi puistossa sentään tiirailla taivaalle ja olla hetken mietteissään, mutta marrassateiden mietteet ovat sitä lajia, jossa ei pitkään yksin viihdy. Juttuseuraakaan ei aina ole – tai juttutuulta.

Tihkusateinen puisto ei vain kutsu leikkimään. Hortoilen lapsien väliä, yhtä väsyneesti kannustaen, toiselle vauhtia lykkien. Kolmas on jo kadonnut puiston pimeimpään nurkkaan. Pitäisikö sitä nyt jaksaa huhuilla takaisin. Kai pitäisi.

Minun leikkipuistoni on kaupunki. Täynnä mahtavia museoita, taidenäyttelyitä, piipahduspaikkoja, muuten vain ratikalla ajeluja. Katsokaa miten hieno talo! Mikäs linja tästä kulkeekaan? Hei tämä näyttely on auki enää viikon! 

Joskus kieltäydyn puistorastista ja puolipakotan lapset raahautumaan omaan leikkipuistooni. Tihkusateen runollisuus ympäröi perhettämme kuin boheemi huntu. Tommi Toijan hahmojen rujo koskettavuus puhuttelee lapsia. Edvard Munchin tuska löytää yhtymäkohtansa neljävuotiaan tunnemaailmassa…

Kunnes keskimmäinen istahtaa taidemuseon lattialle ja kiteyttää sisarusryhmän tunnelmat:
– Me ollaan kyllä nyt tosi reippaasti jaksettu hortoilla sun perässä.

Lasten aidosti uupuneet ilmeet auttavat minua nielemään pettymykseni: kulturelli äiti ammentaa vaivojaan säästämättä sieluunne inspiraatiota ja te kutsutte sitä hortoiluksi…

Sillä jos he kasvattaisivat minua, kuulisin joka viikko pitkän puheenvuoron siitä, miten minulla on tietysti tylsää, jos vaan seison, vaikka paikka on täynnä kiinnostavaa tekemistä. Tule liukumaan! Anna vauhtia! Katso! Oma vikasi jos vain möllötät siinä! Ei tämä mikään seisomapuisto ole! Leiki!

3G-draamaa

Kun kännykkäni oli kuukauden päivät kieltäytynyt käyttämästä sim-kortille tallennettuja tietoja, piipahdin alan liikkeeseen apua kyselemään. Jonotellessa ehdin nähdä kuvani heijastuvan myymälän säihkyvistä pinnoista. Nuhjuinen pipo, huulipunat sinnepäin, kaksi tuoretta kiloa persauksessa. Vain menetettyjen yhteystietojen kaipuu esti minua pakenemasta.

Jonotuksen jälkeen myymälä paljastui väärän väriseksi. Ihmeekseni myyjä ei silti tuhahdellut, moittinut, viitannut kyllästyneenä kintaalla. Katsoi vain intensiivisesti silmiin, puhui juuri minulle. Ei käyttänyt kirjainyhdistelmiä, jotka pelottaisivat viimeksi vuonna 2004 puhelimen ostanutta rouvaa. 

Myyjän puhuessa tajusin allekirjoittaneeni aikanaan ihan pätevän kuuloisen liittymäsopimuksen juurikaan vaihtoehtoja vertailematta. Mutta tuolloin sopiviksi mieltämäni ominaisuudet eivät kuitenkaan  lasten saannin, työkuvioiden vakiintumisen ja yleisen elämänkokemuksen lisäännyttyä enää houkutelleet.

Hipelöin tuttua, kymmenen vuotta vanhaa puhelintani. Olihan nykyiseni käytössä kulahtanut, auttamattoman hidas, kaiken aikaa latausta vaativa. Mutta kun sen kanssa pelaillessa ovat syntyneet lapset, sen muistissa ovat synnärikuvat ja onnitteluviestit. Ja se on niin mukavasti käteen sopivaa mallia…

Eikä kännyä voi pakottaa päivittämään itseään, se on mikä on. Voihan siihen appseja ostella, mutta päälle liimatun fiilis siitäkin jää. Ja kaiken aikaa markkinoille puskee uutta ja innovatiivista tai virtaviivaista ja kokemuksen hiomaa. Juuri minun arvoistani.

Myyjä katsoi luuriani merkitsevästi.

– Eikös tuossa mallissa ole tyyppivikana ennen viimeistä pistettä karkaavat viestit?
– No, harvoin kyllä… ja voihan sitä ottaa uusiksi hymiön kanssa.

Taustalla hohtivat älypuhelimien rivistöt, täynnä uuden alun mahdollisuuksia. Vaihdettavia kuoria. Kuvankäsittelyominaisuuksia.

Sovimme saman tien sekä minun että lapsen liittymän siirtyvän uuteen värimaailmaan. Sopuhintaan, alennuksella ensimmäinen vuosi. Katsellaan sitä jatkoa sitten.

Palasin kadulle päivitetyn naisen kohtalokkain askelin. Nyt oli isoa muukin kuin persus. Oli näyttöä. Oli laajoja ja nopeita yhteyksiä maailmalle. Kaikesta kyllä huomasi, että tässä kulkee nykyarvonsa tunteva nainen, ei mikään vaimonnahjuke.

Kuka lie kielinyt piipahduksestani, kun vartin päästä oikean värinen kauppa lähetti kaksi epätoivoista tekstiviestiä. Meillä on tärkeää asiaa liittymäsi siirrosta! SOITA, ja me soitamme sinulle!

Julman nautinnonhaluisena kuvittelin hätäpalaveria neukkarissa. Koulutetut liittymämyyjät sotkivat fläppitaulun epätoivoisilla strategiakaavioyritelmillään. Osastonjohtaja nojasi jähmettynein katsein vesiautomaattiin kumotessaan ketjussa kolmatta muovimukillista. Uusin tulokas vapisi nurkassa. Ei helkkari, se ole lähtenyt sen väripellen matkaan! Sillähän on isompi G! Ja vie vielä lapsenkin liittymän mukanaan!

Voitonriemuinen nauruni kaikui kadulla. En vastannut. Kärsiköön! Seuraavan päivänä sain vielä pahoittelevan tekstiviestin. Liekö joku kriisiasiantuntija neuvonut nöyristelemään. Viestissä operaattori otti vastuun siitä, ettei ollut kyennyt toimimaan toiveideni mukaan. Meillä oli vielä toivoa, vaihdon ehtisi vielä perua.

Uuden kännykän korskealla näytöllä viestin nöyryys vain korostui. Hah! Kyllä nämä lupaukset tiedetään. Hekumoin hylätyn operaattorin kärsimyksen syvenemisellä. Seuraavaksi ne soittaa ja lupaa laihduttaa.

Vaikka onhan siinä sekin mahdollisuus, etteivät ne enää soita, kun ei kerran anteeksipyyntökään kelpaa. Tai laittavat tekstarin, jossa ilmoitetaan heidän löytänen uuden, huomattavasti sitoutuneemman asiakkaan, jolla on huulipunat kohdillaan. Ja muuten: Missä hitossa mies viipyy? Päivällinenkin laittamatta.

Tutustuminen

Täydessä kahvilassa käy niin onnellisesti, että kun vihdoin ängette vanhemman seuralaisesi kanssa johonkin pöytään, niin siinä istuva ihminen haluaakin kovasti tutustua sinuun. Hän kertoo nimensä ja kyselee sinulta sitten hieman:

- Mikäs sun nimi on?
- Montako vuotta sä olet?
- Missä työpaikassa sä nyt olet?
- Mikä siellä on kaikkien kivointa?
- Onko pomo kiva vai ihan tylsä?
- Mikä on kivointa tekemistä kahvitauoilla?

Mumiset jotain vaivautunutta, otat pelastautumistarkoituksessa puheeksi juuri näkemäsi elokuvan. Innokas tutustuja saa aihetta lisäkysymyksille:

- Ai, onko se nyt in?
- Mikä oli siinä kivointa?

Kun saat kiemurreltua rehellisen vastauksen (en mä tiedä), intoutuu tutustuja arvioimaan ulkonäköäsi, persoonaasi ja yleisolemustasi vanhemmalle seuralaisellesi. Saat kuulla olevasi muun muassa suloinen, ujo ja aika reipas. Sinua verrataan estoitta tutustujan tuttavapiirin samanikäisiin ihmisiin.

Haluat paeta paikalta, joten nyit vanhemman seuralaisesi hihaa. Lisäarviota seuraa. Nyt olet ”kärsimätön”, ”aina menossa”, tai kuulut ryhmään ”joka ei kauaa jaksa, eikä vielä tarvikaan”. Seuralaisesikin intoutuu mukaan keskusteluun huokaillen ja silmiään pyöritellen; sinusta on paljon vaivaa, mutta äkkiähän nämä vuodet kuluvat, pitäisi siis jaksaa nauttia…

Kun lopulta poistutte, tutustuja kiittää juttutuokiosta. Seuralaisesi vastaa lämpimästi. Sinä et. Kadulla saat torut murjottamisesta ja epäsosiaalisesta käytöksestä, vaikka juuri sinun toiveestasi alun perin mentiin kyseiseen kahvilaan. Loppuvat nämä yhteiset kivat reissut, jos vielä nolaat seuralaisesi noin.

Sitä itseään

Pahoittelen aihevalintaani, mutta lapsiperheiden ehkä noloin ajanviettotapa on yleisissä vessoissa hengailu. Vaipan vaihdot ilmassa. Viime hetken potan etsimiset. Pöntöllä kannattelu pienennysrenkaan puuttuessa. Niskapaskat. Olkaa kiitollisia, jos ette tunnista termiä.

Kun mammakahvilan pöydässä rutiseva ja ähkivä vauva nostattaa sievän punan äidinkin poskille, me kaikki kupeista hörpätessämme lohduttelemme, että ihan luonnollisesta asiasta tässä on kysymys. Hyvä vaan, kun ei jää vatsaan kiertämään. Vasta kun lapsi oppii puhumaan, uhkaa häpeä laajeta koko kahvilaan.

Lapsi ilmoittaa tarpeesta raikuvalla äänellä, painetta aiheuttavat eritteet yksilöiden. Muu asiakaskunta ymmärtää pidätellä vielä tovin. Julkisella potallakin juttu luistaa, Aku Ankan perään kysellään, kiirettä ei pidetä. Äidin vaivihkaiset hoputusyritykset yksikoppisessa vessassa herättävät kummastusta. Ainahan on kehuttu, kun ehtii?

Entäs kun vanhemmalla on tarve julkisella paikalla? Ei pientä lasta voi oikein yksinkään jättää, mutta koppiin mukaan ottamisesta seuraa häpeämättömiä kysymyksiä, kommentteja ja kannustusta. Mikä hätä sulla on? Kiva nähdä sun pimppi pitkästä aikaa! Hyvä äiti, sä osaat itse pyyhkiä! Hetken saattaa kaduttaa, ettei sittenkin nolostellut koko kakkajuttua kuoliaaksi.

Mutta lasten kanssa eläessä on vain suostuttava kannustamaan, katsomaan ja kehumaan kakkaa, ainakin jos haluaa olla häpäisemättä lastaan. Aikuisen avoin nolostelu, hämmennyksen peittäminen ronskiuteen tai viiltävään vitsailuun, hajusta valittaminen tai näyttävä yökkäily ovat jo vauvalle selviä merkkejä: en kelpaa.

Sillä lapsi ei (aluksi) erota itseään kakasta. Minkä loin, on osa minua: nyt saa taputtaa! Onhan pottaan muotoutunut ehkä tonttu, mörköplaneetta, monta rusinaa, isikakka ja poikakakka, ihan vaan hieno kasa.

Leikki-ikäinen alkaa nähdä kakan omana luomuksenaan, joka kuitenkin elää luojastaan erillistä elämää. Tällaisen kakan voi iloisesti vilkutellen saattaa viemäriputkien vapauteen, mukanaan isäntänsä rakas muisto.

Myöhemmin kakka menettää hohdokkaan persoonallisuutensa. Yksityisen ja julkisen raja alkaa muotoutua. Kyseessä onkin erite, jonka kanssa kukin puljaa tavallaan: oppimiaan tai protestoimiaan häveliäisyyssäädöksiä noudattaen.