Teen emämunauksen ja menen sanomaan miehelleni ihan normaalilla äänen voimakkuudella kahdestaan keittiössä seisoessamme, että huomenna haluaisin ainakin ehtiä…
Sekunnissa keittiö täyttyy ympärillämme intoilevista lapsista:
– Ai, nakin! Joo, haluan nakin!
– Miksi Onni saa nakin ja mä en? Ihan epistä! Mäkin haluan nakin!
– Mulle ketsuppia päälle!
Kestää rasittavan kauan selvittää väärinkäsitystä ja lohduttaa pettyneitä. Samassa ajassa olisi hakenut nakkipaketin ja tukkinut lasten suut, tyytymättömyyden pohjattomat kuilut ja mieluiten korvatkin.
Kuinka ne kuulevatkin kaiken keskellä leikin pauhua, itäsiiven perukoilta asti? Kaksimieliset vitsimme, ilkeät taivastelumme, viittä vaille riitamme, lopulta turhiksi osoittautuneet huolemme.
Puheemme uppoavat taustakohinana lasten mieleen. Ne muuttuvat näkemyksiksi, jotka myöhemmin tuntuvat itse kehitetyiltä. Uskomuksiksi, jotka tuntuvat totuuksilta. Elämänasenteiksi, jotka tuntuvat periytyneen geeneissä.
Ja noloiksi lausahduksiksi, joista emme yhtään ymmärrä, miten lapsi nyt tuolleen, kun ei meillä koskaan… Puhuisivat ne juttunsa silloin kun aikuiset eivät kuule arjen pauhulta, länsisiiven perukoilta asti. Saakelin saakeli!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kinuaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kinuaminen. Näytä kaikki tekstit
maanantai 5. tammikuuta 2015
tiistai 25. marraskuuta 2014
Lelumuseossa
Museon vitriineissä on leluja vuosikymmenten takaa. Miten hurmaavia nukkeja! Hakka! Samanlainen palikkatesti kuin meillä kotona! Ja oikea leikkimökki!
Lapset innostuvat heti. Rakentavat liskon linnoituksen, valmistavat ”kertakaikkisen hurmaavan päivällisen” siroilla astiastoilla, kutsuvat vanhemmat syömään ja piileskelemään. Viihdymme paikan idyllisessä ilmapiirissä loputtomiin. Juuri tällaisia kuuluu lasten leikkien olla.
Kodin eteismatolla odottaakin sitten nykyhetki: joulun lelukatalogi. Tyttären teekutsufiilis haihtuu hetkessä. Monsterhaij!! Äiti, mä toivon näitä!
Minä en toivo. Mutta mikä niissä tarkkaan ottaen minua vaivaa?
Ainakin se asenne. Minihameisia goottimaisia ystävyksiä, jotka opiskelevat jonkinlaisessa hirviöiden toisen asteen oppilaitoksessa. Onhan se nyt väärin! Koska… koska opiskella voi vaikkei ole gootti? Koska voi olla ystäviä vaikkei opiskele? Koska ei kaikki opiskelijat ole hirviöitä…? Äh. Onko ne edes gootteja? Ja mikäs siinä taas olikaan ideana? No, ainakin se älytön turhuus. Lupauksia tihkuva muovihahmo, joka latautuu vain hetkeksi merkityksellä, mutta on lähes ikuisesti olemassa. Aivan toisin kuin ne museokaupoista aina ostamani hurmaavat tavarat: Mona Lisa jolle piirrellä suttuviiksiä, tärähtäneet jääkaappimagneetit ja tosi vitsikkäät pastillirasiat.
Hyvä on. Mutta pienelle lapselle se on eri juttu. He ovat niin vaikutukselle alttiita. Kun minä olin lapsi… Paisti etten muista omasta lapsuudestani niinkään leluilla leikkimisiä, vaan lelujen saamisia. Sen hetken, kun paketista tuli isän rakentama nuken kerrossänky. Niin hieno, niin toivottu, että ylpeän mairea hymy pyrkii vieläkin huulille. Isä teki sen minulle…! Mutta leikinkö sillä? En muista.
Leluista parhaiten muistan baletti-Barbien. Eskarin tytöt puhuivat Barbiesta haaveellisin äänenpainoin, pää kallellaan. Sillä on kääntyvät nilkat… Vaaleanpunainen asu…
Ilmeisesti olin jankannut asiasta kotona pitkäänkin, koska sain joululahjaksi tuon Barbien, elämäni ensimmäisen. Se oli yllättävän hieno, etenkin kun en ollut tiennyt mitä odottaa. Vaalea tukka, verkkosukkahousut, kaunis hymy. En muista, tiesinkö mitä baletti on. Ehkä jotain vaaleanpunaista?
Baletti-Barbie ei raivannut tietäni eskaripiireihin. Joulun jälkeen puhuttiin jo seuraavasta musthavesta. Kenistä en ollut vielä kuullutkaan.
Baletti-Barbieni putosi jollain päiväkotireissulla pulkasta, hukkui lumeen. Ehkä sen löysi joku, joka tiesi sen arvon. Mainittakoon vielä, ettei nykyinen baletti-intoiluni liity kyseiseen leluun millään tavalla. Ja minihameissa opiskelun osasin jo ennen Monster High -aikaa. Opiskelumotivaationi sen sijaan on kehittävien lapsuuden lelujeni ansiota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

