3G-draamaa

Kun kännykkäni oli kuukauden päivät kieltäytynyt käyttämästä sim-kortille tallennettuja tietoja, piipahdin alan liikkeeseen apua kyselemään. Jonotellessa ehdin nähdä kuvani heijastuvan myymälän säihkyvistä pinnoista. Nuhjuinen pipo, huulipunat sinnepäin, kaksi tuoretta kiloa persauksessa. Vain menetettyjen yhteystietojen kaipuu esti minua pakenemasta.

Jonotuksen jälkeen myymälä paljastui väärän väriseksi. Ihmeekseni myyjä ei silti tuhahdellut, moittinut, viitannut kyllästyneenä kintaalla. Katsoi vain intensiivisesti silmiin, puhui juuri minulle. Ei käyttänyt kirjainyhdistelmiä, jotka pelottaisivat viimeksi vuonna 2004 puhelimen ostanutta rouvaa. 

Myyjän puhuessa tajusin allekirjoittaneeni aikanaan ihan pätevän kuuloisen liittymäsopimuksen juurikaan vaihtoehtoja vertailematta. Mutta tuolloin sopiviksi mieltämäni ominaisuudet eivät kuitenkaan  lasten saannin, työkuvioiden vakiintumisen ja yleisen elämänkokemuksen lisäännyttyä enää houkutelleet.

Hipelöin tuttua, kymmenen vuotta vanhaa puhelintani. Olihan nykyiseni käytössä kulahtanut, auttamattoman hidas, kaiken aikaa latausta vaativa. Mutta kun sen kanssa pelaillessa ovat syntyneet lapset, sen muistissa ovat synnärikuvat ja onnitteluviestit. Ja se on niin mukavasti käteen sopivaa mallia…

Eikä kännyä voi pakottaa päivittämään itseään, se on mikä on. Voihan siihen appseja ostella, mutta päälle liimatun fiilis siitäkin jää. Ja kaiken aikaa markkinoille puskee uutta ja innovatiivista tai virtaviivaista ja kokemuksen hiomaa. Juuri minun arvoistani.

Myyjä katsoi luuriani merkitsevästi.

– Eikös tuossa mallissa ole tyyppivikana ennen viimeistä pistettä karkaavat viestit?
– No, harvoin kyllä… ja voihan sitä ottaa uusiksi hymiön kanssa.

Taustalla hohtivat älypuhelimien rivistöt, täynnä uuden alun mahdollisuuksia. Vaihdettavia kuoria. Kuvankäsittelyominaisuuksia.

Sovimme saman tien sekä minun että lapsen liittymän siirtyvän uuteen värimaailmaan. Sopuhintaan, alennuksella ensimmäinen vuosi. Katsellaan sitä jatkoa sitten.

Palasin kadulle päivitetyn naisen kohtalokkain askelin. Nyt oli isoa muukin kuin persus. Oli näyttöä. Oli laajoja ja nopeita yhteyksiä maailmalle. Kaikesta kyllä huomasi, että tässä kulkee nykyarvonsa tunteva nainen, ei mikään vaimonnahjuke.

Kuka lie kielinyt piipahduksestani, kun vartin päästä oikean värinen kauppa lähetti kaksi epätoivoista tekstiviestiä. Meillä on tärkeää asiaa liittymäsi siirrosta! SOITA, ja me soitamme sinulle!

Julman nautinnonhaluisena kuvittelin hätäpalaveria neukkarissa. Koulutetut liittymämyyjät sotkivat fläppitaulun epätoivoisilla strategiakaavioyritelmillään. Osastonjohtaja nojasi jähmettynein katsein vesiautomaattiin kumotessaan ketjussa kolmatta muovimukillista. Uusin tulokas vapisi nurkassa. Ei helkkari, se ole lähtenyt sen väripellen matkaan! Sillähän on isompi G! Ja vie vielä lapsenkin liittymän mukanaan!

Voitonriemuinen nauruni kaikui kadulla. En vastannut. Kärsiköön! Seuraavan päivänä sain vielä pahoittelevan tekstiviestin. Liekö joku kriisiasiantuntija neuvonut nöyristelemään. Viestissä operaattori otti vastuun siitä, ettei ollut kyennyt toimimaan toiveideni mukaan. Meillä oli vielä toivoa, vaihdon ehtisi vielä perua.

Uuden kännykän korskealla näytöllä viestin nöyryys vain korostui. Hah! Kyllä nämä lupaukset tiedetään. Hekumoin hylätyn operaattorin kärsimyksen syvenemisellä. Seuraavaksi ne soittaa ja lupaa laihduttaa.

Vaikka onhan siinä sekin mahdollisuus, etteivät ne enää soita, kun ei kerran anteeksipyyntökään kelpaa. Tai laittavat tekstarin, jossa ilmoitetaan heidän löytänen uuden, huomattavasti sitoutuneemman asiakkaan, jolla on huulipunat kohdillaan. Ja muuten: Missä hitossa mies viipyy? Päivällinenkin laittamatta.