Itsenäisyyspäivä

Hitto kun pelottaa. Neljävuotias syöksyy alas katua, joka päättyy liikennevaloristeykseen. Toinen neljävuotias kulkee käsipuolessa ja höpöttää jouluvaloista. Tai jostain, en kuule, koska korvanikin ovat keskittyneet vauhdilla etääntyvään toppapuvun selkämykseen.

Syöksyjä pysähtyy vihreisiin valoihin ja kääntää menemisen meiningistä hehkuvan koko itsensä minua kohti. – Äiti, mä pysähdyin! Voit luottaa minuun!

Niinhän minä voin. Olen aina voinut. Hän on aina pysähtynyt siihen, mihin on sovittu. Hän on suostunut harjoittelemaan taitojaan minun uskallukseni asettamissa raameissa: ensin kotipihan pikkumäkeä edestakas juosten, sitten pätkittäin tutulla kadulla edelläni kävellen, lopulta liikennevaloissa kädet vapaana kulkien.

Hän on halunnut käyttää taitojaan, vaikka tietää minun pelkäävän hänen puolestaan. Hän on luottanut itseensä, antanut mennä. Ja hän on halunnut näyttää taitojaan: vaatinut minua huomaamaan, miten taitavaksi hän on jo oppinut. Toinen neljävuotiaani olisi aivan yhtä luotettava, mutta hänkin tietää minun pelkäävän. Ja juuri siksi hän on kulkenut käsi kädessäni, mukavia rupatellen. Ettei äiti pelkäisi yksin. Ettei äidin tarvitse huolestua. Välillä hän jopa komentaa puolestani!

Käsikädessä kulkija on huomannut ristiriitaisen viestini. Miksi annan lapsen juosta kadulla, jos samalla olen hänestä niin huolissani, etten kuule jouluvalojutustelua? Onko tilanne siis turvallinen vai ei? Jos ei ole, miksi en pidä molempia lapsia kädestä? Jos on, miksi en sitten juttele jouluvaloista?

Tälle neljävuotiaalleni minun on näytettävä oma taitoni: Oman pelkoni kantaminen. Rohkaistava häntä maailman tutkimiseen äidin pelkojen kannattelun sijaan. Mene vain, tiedän että voin luottaa sinuun.

Ja kun oma pelkoni käy hetkellisesti sietämättömäksi, kajahtaa etääntyvien toppapukujen takaa karjaisuni:

– Näytä taitosi!

En ole varma, keille kaikille se on tarkoitettu.

Lelumuseossa

Museon vitriineissä on leluja vuosikymmenten takaa. Miten hurmaavia nukkeja! Hakka! Samanlainen palikkatesti kuin meillä kotona! Ja oikea leikkimökki!

Lapset innostuvat heti. Rakentavat liskon linnoituksen, valmistavat ”kertakaikkisen hurmaavan päivällisen” siroilla astiastoilla, kutsuvat vanhemmat syömään ja piileskelemään. Viihdymme paikan idyllisessä ilmapiirissä loputtomiin. Juuri tällaisia kuuluu lasten leikkien olla.

Kodin eteismatolla odottaakin sitten nykyhetki: joulun lelukatalogi. Tyttären teekutsufiilis haihtuu hetkessä. Monsterhaij!! Äiti, mä toivon näitä!

Minä en toivo. Mutta mikä niissä tarkkaan ottaen minua vaivaa?

Ainakin se asenne. Minihameisia goottimaisia ystävyksiä, jotka opiskelevat jonkinlaisessa hirviöiden toisen asteen oppilaitoksessa. Onhan se nyt väärin! Koska… koska opiskella voi vaikkei ole gootti? Koska voi olla ystäviä vaikkei opiskele? Koska ei kaikki opiskelijat ole hirviöitä…? Äh. Onko ne edes gootteja? Ja mikäs siinä taas olikaan ideana? No, ainakin se älytön turhuus. Lupauksia tihkuva muovihahmo, joka latautuu vain hetkeksi merkityksellä, mutta on lähes ikuisesti olemassa. Aivan toisin kuin ne museokaupoista aina ostamani hurmaavat tavarat: Mona Lisa jolle piirrellä suttuviiksiä, tärähtäneet jääkaappimagneetit ja tosi vitsikkäät pastillirasiat.

Hyvä on. Mutta pienelle lapselle se on eri juttu. He ovat niin vaikutukselle alttiita. Kun minä olin lapsi… Paisti etten muista omasta lapsuudestani niinkään leluilla leikkimisiä, vaan lelujen saamisia. Sen hetken, kun paketista tuli isän rakentama nuken kerrossänky. Niin hieno, niin toivottu, että ylpeän mairea hymy pyrkii vieläkin huulille. Isä teki sen minulle…! Mutta leikinkö sillä? En muista.

Leluista parhaiten muistan baletti-Barbien. Eskarin tytöt puhuivat Barbiesta haaveellisin äänenpainoin, pää kallellaan. Sillä on kääntyvät nilkat… Vaaleanpunainen asu…

Ilmeisesti olin jankannut asiasta kotona pitkäänkin, koska sain joululahjaksi tuon Barbien, elämäni ensimmäisen. Se oli yllättävän hieno, etenkin kun en ollut tiennyt mitä odottaa. Vaalea tukka, verkkosukkahousut, kaunis hymy. En muista, tiesinkö mitä baletti on. Ehkä jotain vaaleanpunaista?

Baletti-Barbie ei raivannut tietäni eskaripiireihin. Joulun jälkeen puhuttiin jo seuraavasta musthavesta. Kenistä en ollut vielä kuullutkaan.

Baletti-Barbieni putosi jollain päiväkotireissulla pulkasta, hukkui lumeen. Ehkä sen löysi joku, joka tiesi sen arvon. Mainittakoon vielä, ettei nykyinen baletti-intoiluni liity kyseiseen leluun millään tavalla. Ja minihameissa opiskelun osasin jo ennen Monster High -aikaa. Opiskelumotivaationi sen sijaan on kehittävien lapsuuden lelujeni ansiota.

Ulkona

Tulen kiitollisena tervehtimään päivää, jolloin lapseni osaavat ulkoilla keskenään. Päivähoito ja koulu huolehtivat tästäkin rastista arkisin, mutta lauantaiaamuna palvelu ei pelaa. Aamupalan viimeisten suupalojen lomassa käynnistyy minun ja miehen vaivihkainen hermopeli: kumpi lähtee lasten kanssa ulos?

Pihalla ja leikkipuistoissa värjöttely ei ole minun juttuni, mutta kun ei millään raaski pitää lapsia riehumassa koko päivää sisällä. Seinät ehkä kestäisivätkin mutta hermot eivät. Hyvällä säällä voi puistossa sentään tiirailla taivaalle ja olla hetken mietteissään, mutta marrassateiden mietteet ovat sitä lajia, jossa ei pitkään yksin viihdy. Juttuseuraakaan ei aina ole – tai juttutuulta.

Tihkusateinen puisto ei vain kutsu leikkimään. Hortoilen lapsien väliä, yhtä väsyneesti kannustaen, toiselle vauhtia lykkien. Kolmas on jo kadonnut puiston pimeimpään nurkkaan. Pitäisikö sitä nyt jaksaa huhuilla takaisin. Kai pitäisi.

Minun leikkipuistoni on kaupunki. Täynnä mahtavia museoita, taidenäyttelyitä, piipahduspaikkoja, muuten vain ratikalla ajeluja. Katsokaa miten hieno talo! Mikäs linja tästä kulkeekaan? Hei tämä näyttely on auki enää viikon! 

Joskus kieltäydyn puistorastista ja puolipakotan lapset raahautumaan omaan leikkipuistooni. Tihkusateen runollisuus ympäröi perhettämme kuin boheemi huntu. Tommi Toijan hahmojen rujo koskettavuus puhuttelee lapsia. Edvard Munchin tuska löytää yhtymäkohtansa neljävuotiaan tunnemaailmassa…

Kunnes keskimmäinen istahtaa taidemuseon lattialle ja kiteyttää sisarusryhmän tunnelmat:
– Me ollaan kyllä nyt tosi reippaasti jaksettu hortoilla sun perässä.

Lasten aidosti uupuneet ilmeet auttavat minua nielemään pettymykseni: kulturelli äiti ammentaa vaivojaan säästämättä sieluunne inspiraatiota ja te kutsutte sitä hortoiluksi…

Sillä jos he kasvattaisivat minua, kuulisin joka viikko pitkän puheenvuoron siitä, miten minulla on tietysti tylsää, jos vaan seison, vaikka paikka on täynnä kiinnostavaa tekemistä. Tule liukumaan! Anna vauhtia! Katso! Oma vikasi jos vain möllötät siinä! Ei tämä mikään seisomapuisto ole! Leiki!