Itsenäisyyspäivä

Hitto kun pelottaa. Neljävuotias syöksyy alas katua, joka päättyy liikennevaloristeykseen. Toinen neljävuotias kulkee käsipuolessa ja höpöttää jouluvaloista. Tai jostain, en kuule, koska korvanikin ovat keskittyneet vauhdilla etääntyvään toppapuvun selkämykseen.

Syöksyjä pysähtyy vihreisiin valoihin ja kääntää menemisen meiningistä hehkuvan koko itsensä minua kohti. – Äiti, mä pysähdyin! Voit luottaa minuun!

Niinhän minä voin. Olen aina voinut. Hän on aina pysähtynyt siihen, mihin on sovittu. Hän on suostunut harjoittelemaan taitojaan minun uskallukseni asettamissa raameissa: ensin kotipihan pikkumäkeä edestakas juosten, sitten pätkittäin tutulla kadulla edelläni kävellen, lopulta liikennevaloissa kädet vapaana kulkien.

Hän on halunnut käyttää taitojaan, vaikka tietää minun pelkäävän hänen puolestaan. Hän on luottanut itseensä, antanut mennä. Ja hän on halunnut näyttää taitojaan: vaatinut minua huomaamaan, miten taitavaksi hän on jo oppinut. Toinen neljävuotiaani olisi aivan yhtä luotettava, mutta hänkin tietää minun pelkäävän. Ja juuri siksi hän on kulkenut käsi kädessäni, mukavia rupatellen. Ettei äiti pelkäisi yksin. Ettei äidin tarvitse huolestua. Välillä hän jopa komentaa puolestani!

Käsikädessä kulkija on huomannut ristiriitaisen viestini. Miksi annan lapsen juosta kadulla, jos samalla olen hänestä niin huolissani, etten kuule jouluvalojutustelua? Onko tilanne siis turvallinen vai ei? Jos ei ole, miksi en pidä molempia lapsia kädestä? Jos on, miksi en sitten juttele jouluvaloista?

Tälle neljävuotiaalleni minun on näytettävä oma taitoni: Oman pelkoni kantaminen. Rohkaistava häntä maailman tutkimiseen äidin pelkojen kannattelun sijaan. Mene vain, tiedän että voin luottaa sinuun.

Ja kun oma pelkoni käy hetkellisesti sietämättömäksi, kajahtaa etääntyvien toppapukujen takaa karjaisuni:

– Näytä taitosi!

En ole varma, keille kaikille se on tarkoitettu.