Mitä muistamme lapsuudestamme?

Syksyisenä lauantaina, jokunen vuosikymmen sitten, istun kaksi- ja puolivuotiaan arvovallalla muuttoauton etupenkillä. Isä ajaa autoa. Olen yhtä aikaa ylpeä (minä tässä, isojen hommissa) ja ujona (istun kummisedän sylissä). Miehet naureskelevat jollekin, minulle käsittämättömälle, mutta olen mukana hyvässä tunnelmassa. Valo on kaunis. Uusi koti tarkoittaa hyvää asiaa.

Tämä on varhaisin muistoni: kirkas ja kiistaton. Ja samaan aikaan aika lailla puppua.

Ensinnäkin: Muistoni väritys on täysin retro, Insta-postauksista taas tutuksi tullut. Ei maailma siltä oikeasti näyttänyt, silloinkaan.

Toiseksi: Muuton aikaan isäni ja kummisetäni olivat alle kolmikymppisiä, siloposkisia tuoreita miehiä. Mutta koska he mieltyivät minulle (kaksivuotiaana) aikuisina, muistan heidät tänään paljon vanhemman näköisinä.

Kolmanneksi: Muuttopäivänä satoi. Syksyn valo, jonka kiistatta muistan, vain sopii toiveikkaaseen uuteen kotiin muuttamiseen. 

Neljänneksi: Olisinko kaksi- ja puolivuotiaana kuvaillut tunteitani sanoilla ylpeä ja ujo? Todennäköisesti muistan monimutkaisen tunnekimaran, jolle olen aikuisena antanut sanat.

Näin muistimme toimii. Otamme palasia (tosia), yhdistämme ne sopivalta tuntuviin yhteyksiin (ei alkuperäisiin), väritämme, muokkaamme, lisäämme merkityksiä, poistamme ristiriitaisuuksia. 

Neljävuotiaana muistin varmaan kaksivuotiaan elämästäni paljon muutakin kuin muuttomatkan, mutta vuosien kuluessa muistin enää joskus muistaneeni tai en sitäkään. Tai muistan sen mitä minulle on kerrottu minusta. Omin silmin luodut kuvat korvautuvat valokuvilla, sanoilla, kertomuksilla. Niistä muodostuu se varhaislapsuus, jonka luulemme olevan totta.

Se on lohdullistakin omia lapsia ajatellen. On niin monia hetkiä, joiden toivon vain katoavan lasteni muistista: vaunujenhytkyttelyraivarit, naurettavat marttyyrikohtaukset, itkun täyteiset automatkat. Katsokaa lapset sen sijaan tätä nättiä valokuvaa, jossa hymyilette uuden kodin pihalla! Onpa äiti raikkaan näköinen! Ja mikä valo!

Miksi kannatan tasa-arvoista avioliittolakia?

Olen yrittänyt blogini alusta asti kirjoittaa tämän tekstin, jolla haluan tukea tasa-arvoista avioliittolakia muutoinkin kuin adresseissa. Joka kerta kirjoittaminen on tyssännyt samaan epäuskoisuuteen: ihanko oikeasti tätä pitää erikseen perustella?

Mutta yritetään:

Lähipiirissäni on monia heteroseksuaaleja, jotka ovat avioituneet vastoin minun parempaa tietoani. Pappi tai julkinen notaari, sama se, kun jo kutsun saavuttua on tiennyt, että liitto on luonnoton. Nämä kaksi eivät vain kuulu yhteen. 

Osa on piruuttaan pysynytkin sitten yhdessä, vieläpä perustanut perheen. Neuvolassa on takuulla oltu kummissaan, kun sinne on pölähtänyt äidin mukana mies. Miten sellaiselle puhutaankaan? Kyllä nämä hommat on tavattu naisten kesken hoitaa. 

Entäs lapsen kasvaessa, kun kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä yrittävät jotenkin luoda yhtenäiset kasvatuslinjat ja ymmärtää toisiaan. Nehän nyt puhuu ihan eri kieltäkin; toinen ajattelee oikealla ja toinen vasemmalla aivopuoliskolla. On siinä lapsella pää pyörällä. 

Mitä jos lapsi saa tietää vanhempien sänkyhommista? Osaavatko heterot edes pidätellä itseään siihen asti, kun lapsi on nukkumassa? Netistä löytyy runsaasti kuvamateriaalia, joka todistaa heteroiden olevan kaiken aikaa toistensa kimpussa. Ei tarvitse kuin putkimiehen ilmestyä kotiäidin ovelle, se on siinä. Tai siellä. 

Mistä tämä heteroseksuaalisuus oikein tulee? Meillä on teorioita lapsen varhaisesta rakkaudesta ”kumpaankin” sukupuoleen, osin varmaan paikkansapitäviäkin. Meillä on väestötutkimuksia heteroseksuaalisuuden esiintyvyydestä. Lukuisia kaunokirjallisia tai elämänkerrallisia kertomuksia heterorakkaudesta kautta aikojen. Näidenkö nyt pitäisi sitten todistaa jotain? 

Vitsailu sikseen. Kursiivilla kirjoitettu osuus on tarkoitettu humoristiseksi. Muu osuus tekstistä ei.

Toivottavasti en loukannut sinua tökeröllä huumorillani. Seksuaalisuus, kun on yleensä hyvin herkkä elämänalue, jolla haluamme itse määritellä normaalin ja epänormaalin rajat.

Emme oikeasti tiedä, mistä heteroseksuaalisuus syntyy. Tuskin se on edes valinta. Itse kannatan Joyce McDougalin ajatusta: Ei ole heteroseksuaalisuutta vaan heteroseksuaalisuuksia. Kuten myös bi-seksuaalisuuksia ja homoseksuaalisuuksia. Kunkin täysin yksilöllinen, hyvin intiimi, elämän myötä muokkautuva ja pohjimmiltaan määrittelemätön kokemus omasta seksuaalisuudestaan, jota voi ilmentää suhteessa toisiin ihmisiin tai suhteessa omaan itseen.

Minusta sen ydin on kuitenkin yhteinen kaikille seksuaalisille olennoille. Sillä vaikka seksuaalinen ilmikäyttäytymisemme voi olla homoa tai heteroa, tantraa tai pornoa, elimistä tai esineistä innostunutta, on seksuaalisen nautintomme ydin ajalta ennen seksiä. Se on mahdollisesti jo kohdussa alkava sisäkkäisyyden, rinnakkaisuuden, rytmin, kosketuksen, hengityksen matriisi. Rakkauden alku.

Taisteluvalmiina

Sotaveteraanien syyskeräys toi tankin Kolmen sepän patsaalle. Tänä vuonna keräys ei tunnu vain kunniakkaalta ja nostalgiselta. Päässä takoo pelko: toistuuko se?

Lapseni ei kuule ajatustani. Hän kiipeää syliin nähdäkseen raitiovaunun ikkunasta puluja ja roskanlakaisijan ja tankin. Vai panssarivaunuko se on? Onko se edes eri asia? Minun ei ole tarvinnut tietää.

Minulle sota on merkinnyt sukupolvien traumaa. Sietämättömän julmuuden kestämistä toisissa ja itsessään. Tai lamauttavaa voimattomuutta, kun ei voi tehdä sitä hyvää, minkä haluaisi. Aina ei voi valita. Tai valinta on niin kohtuuton, ettei siitä toivu. Syyllisyys siivilöityy läpi sukupolvien.

Siksi sota on kaikunut joka päivä työssäni ja perheessäni. Itse on pärjättävä. Paras varautua kaikkeen. Älä heitä mitään pois. Varo! Äkkiä nyt! 

Kun jokainen kasvatetaan sotaan, se myös syttyy. Perheissä, parisuhteissa, työpaikoilla, koko maassa. Olen kouluttautunut vuosia, vatvonut ihmissuhteitani loputtomiin, jotta lapseni saisivat uuden äänen sotahuudon rinnalle. Auttaisitko? Vuorotellen! Kaikkien kanssa leikitään. Tuo ei kyllä käy. Anteeksi. 

Jos lapseni on tulevaisuuden sotaveteraani, olen valmistanut hänet sinisilmäisesti maailmaan, jota ei sittenkään ole. Hänen lämmin, luottavainen sydämensä murtuu. Voin vain toivoa, että kuiskaukseni kantaa häntä läpi historian. Rakastan sinua. Saat anteeksi. 

Ratikkaan syntyy hälinää: Vaunu ei pysähdykään Lasipalatsin pysäkille. Stop-nappuloita painellaan, joku huutaa kuskille. Poikkeuspysäkki on tutun patsaan varjossa: mies, miekka ja hevonen. Mutta minä ja lapsi jatkamme vielä matkaa, sylikkäin.

Äiti harrastaa – ja lapsi

Salin ovi suljetaan. Piano soittaa alkutahdit : 1… hengitä, kaksi… kaula pitkäksi, kolme… ojenna sormet, neljä: ole joutsen. Peilistä heijastuu kymmenen hoikkaa, kaartuvaa kaunotarta ja minä.

Harrastan aikuisbalettia, ikuisesti alkeistasolla. Samana vuonna kanssani aloittaneet siirtyivät jo kärkitossuihin, minä huojun yhä puolivarpailla. En ole notkea, voimakas tai koordinoitu. En muista juuri näytettyä kahdeksan askeleen sarjaa. Hyppyni huvittavat ja hävettävät itseänikin.

Miksi harrastan itsepäisesti lajia, jossa olen ilmeisen lahjaton?

Koska minulla on varaa mokata.

Olen tanssitunnilla kuin sorsa joutsenlammella, mutta kukaan ei naura minulle. Ei kieltäydy ottamasta minua parikseen, dissaa räpiköintiäni somessa. Opettajani korjaa asentojani lempeästi. Kannustaa turhautumatta. Arvaa lapsuuden unelmani – tutussaan leijuva ballerina.

Kestän nöyryyttävän pelikuvani, koska minulle tärkeät ihmiset eivät arvota minua notkeuteni, aukikiertoni, treenimotivaationi kautta. Kukaan ei painosta minua tunnille. Kukaan ei aseta elämänsä tavoitteeksi minun edistymistäni.

Henkäys, tahdit, ojennus, olen joutsen. Minulla on hartaaseen unelmaani varaa, teidän ansiostanne.

Lasten lahjat ja vanhempien lahjat

Esikoinen esittää hartaan tuliaistoiveen: Lelusarjan kuutoskauden paketti. Pliidepliide! Äiti itse suosii esteettisiä puuleluja ja tehtäväkirjoja mutta suostuu. On vähän synnintunnossa kait, kun kehtaa lähteä matkalle kahdestaan lapsen isän kanssa. Viisaat vanhemmat päättävät hankkia tuliaiset heti alta pois, matkan varsinaista tarkoitusta pilaamasta.

Kohdemaassa kukaan ei ole kuullut kyseisestä lelusarjasta. Eurooppalaisen korkeakulttuurin kehdon lelukaupoissa on lähinnä kauniita ja kehittäviä puuleluja. Vanhempien katseet kohtaavat. Paniikki heijastuu molempien silmistä. Esikoinen ei tule ilahtumaan.

Myyjä on ystävällinen mutta ymmällään. Äiti kuvailee itsepintaisesti lelusarjan ideaa ja ulkonäköä, kunnes myyjättären kohteliaasti peitelty inho saa äidin tajuamaan oman säälittävyytensä. Miksi kukaan vanhempi antaisi lapsensa leikkiä kahden sentin mittaisilla, erilaisia jätteitä esittävillä kumileluilla? Miksi kerätä koko sarja? Miksi haaveilla erikoisharvinaisuudesta, sotketusta rotasta?

Häpeän rajamailla häälyvä äiti muistaa esikoisen odotuksen viimeisen, ihanan joutilaan kuukauden. Mammajoogaa, 52-senttisten potkupukujen hypistelyä ja puulelujen ihastelua.. . Vauvalle valittiin käsityön, estetiikan ja kehittävyyden harmoninen liitto: puinen mobile. Lintu, kettu, kissa ja apina leijuivat lumoavasti vauvan ensikehdon päällä. Äiti kyyneltyi ylitsevuotavasta rakkauden ja kiitollisuuden tunteesta aina mobilea hipaistessaan.

Vauva tosin rakasti hoitopöydän yllä kieppuvaa, kammottavan räikeää ja epävireistä pellemobilea. Serkkupojalta anteeksipyytävän katseen kanssa peritty hirvitys kirvoitti vauvasta hartaasti odotetun ensimmäisen kikatuksen. Äiti seisoi hiljaa vieressä. Hivenen kateellisena halvoilla keinoilla huomiota hakeville – ja siinä onnistuville – pelleille. Puumobile liikkui hiljalleen makuuhuoneessa.

Lapsen isä pelastaa äidin myyntitiskin äärestä ärtyneellä puhinallaan. Hänen haaveensa eivät ole murtuneet, hän vain nostaa huvittuneena hattua näin typerällä idealla menestyvälle yritykselle. Tuliainen päätetään hankkia Suomesta.

Lapsilta kielletyn reissun päätteeksi vanhemmat poistuvat hyvin varustellusta tavaratalosta, matkalaukussaan himoittu tuliainen: oksentava ankan haamu.

Systeemi on nujertanut äidin.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä

Elämän suurimpia epäreiluuksia on ajan kulun yksisuuntaisuus.

Elämän päivät on elettävä järjestyksessä: eilen vain yhdellä, koska tänään on tanssitunti, ja siksi huomenna on kipeät lihakset.

Kyllä kai luonnonlaeissakin jotain tulkinnanvaraa pitäisi olla. En vaatisi kääntämään ajan suuntaa päinvastaiseksi tai mankuisi yhä uudestaan sitä mahtavaa päivää viime joulukuussa. En päivääkään vaihtaisi pois, mutta järjestyksen tahtoisin päättää itse.

Miehen kanssa riidellessä siirtyisin päivän päähän, jo sovintoon. Tai ottaisin takapakkia tutustumisen hetkeen: tosiaan… nämä samat jututhan nauratti mua silloin…

Surun murtamana eläisin säästössä olevan päivän menetetyn kanssa. Jonkun tavallisen päivän vaan, silloin hyvinkin ylihypättäväksi joutaneen. Taas muistaisin: Tuolla tavalla se aina rapsutti leukaansa lukiessaan. Ja oli aina myöhässä!

Pikkuvauvakuukausista vasta riittäisikin päiviä aikasukan varteen. Jakso on vanhemmalle joka tapauksessa päiväni murmelina. Paitsi ettei julman samanlaisina toistuvien päivien kartuttamalla suvereniteetilla ole merkitystä, koska lapsen aika on kulunut kaiken aikaa.

Mutta vauvaperheen kujanjuoksussa yksikin päivä nelivuotiaan äitinä olisi miniloma. Vähät jatkuvasta hoputtamisesta ja ainaisesta kolmeen kertaan kehottamisesta: eilen jo yhdellä ja tänään vielä tanssitunnilla!

Säästövauvapäiviä voisi sitten käyttää lapsen aloittaessa koulun (Mahtavaa, täähän suostuu pitämään kädestä julkisesti!) tai vauvakuumeen iskiessä (Ai niin. Olisko tää nyt tässä).

Lapsillani on vielä mukavaa joustoa ajanmääreissään.
– Äiti, koska on eilen?
– Se oli se päivä, joka oli ennen tätä päivää.
– Ai. Mitä me tehdään eilisen huomenna?
– Niin. Noh. Ainakin istutaan tässä juttelemassa ajankulusta.

Minunkin kannattaisi kurkistaa elokuiseen päivään vuonna 2024, jolloin perheessämme on kolme teini-ikäistä lasta. Saattaisin olla helpottunut saadessani elää tämän eilisen huomisen.

Helleaalto ja parinvalinta

Helleaalto paljastaa vakavan puutteen taannoisessa parinvalintaprosessissani.

Tulin kyllä ajatelleeksi puolisoiden (jos ei) yhteisiä (niin ainakin vaivan kanssa siedettyjä tai innolla vastaan väitettyjä) moraalisia, esteettisiä ja musiikillisia näkemyksiä – ja jopa niin kutsuttua rakkautta, mutta turhaan, kaikki turhaan, koska eeppinen epäsuhta ravistelee suhdettamme: käsityksemme siedettävistä nukkumaolosuhteista ovat radikaalissa ristiriidassa.

Minulle hyvät unet takaa meluttomuus ja jos saa vielä toisen valita, niin pimeys. Mutta miehelleni viileys pyhittää kaikki keinot. Normikesäyönä on tarpeen pitää ikkunoita auki kadulle, josta leijuu snagarin kotoisa tuoksu. Uneen tuudittavat niin rekkojen räime kuin viimeisintä kriisiään vähemmän rakentavasti käsittelevät baareista palaajat. Helteen saapuessa makuuhuoneemme muuttuu äänimaailmaltaan sairaalan tehohoitoyksiköksi. Valtava muovinen kone puhaltaa äänekkäästi öristen ainakin teoriassa viileämpää ilmaa asuntoomme, silloin kuin ei vienosti piippaa ties minkä virheen ilmoittaakseen tai lirauta varoittamatta lauhdevesiä matolle.

Lukuisat kiukkuiset yösihinät (Nyt toi helkkarin kone sammutetaan! Hullu, täällä on 26 astetta lämmintä!) eivät ole ratkaisseet asteet vai desibelit -riitaamme. Miehelleni kone on elämän ylläpitäjä, siedettävien (korkeintaan +20 astetta) nukkumaolojen takaaja. Minä vedän kuppikuulosuojaimia korville ja unelmoin kostonhaluisesti uudesta parinvalinnasta. Tuulettajat, älkää vaivautuko!

Lapset osaavat ottaa tämänkin eloonjäämiskiistan rennosti. Palasimme loman päättyessä pikku kaupunkipätsiimme asuttuamme viikon järvessä. Kuuma ja tunkkainen ilma löi vastaan jo ovella. Miehen katse hapuili kohti pelastuskonetta, minä purin huultani. Vain kynnys erotti meidät tutusta kamppailustamme.

Mutta tyttäremmepä ilahtui.
– Äiti! Isä! Meillä on Rion yö! Voimme pitää kotikarnevaalit! 

Puolessa tunnissa olimme sonnustautuneet turbaaneihin, koruihin ja vähiin, värikkäisiin vaatteisiin. Asunnon kuumalla puolella tanssittiin, viileää – ja meluisaa – huonetta käytettiin virkistäytymispisteenä. Maljat kohotettiin, samba soi. Kyllä tällä seuraaviin sateisiin asti pärjää.