Elämän päivät on elettävä järjestyksessä: eilen vain yhdellä, koska tänään on tanssitunti, ja siksi huomenna on kipeät lihakset.
Kyllä kai luonnonlaeissakin jotain tulkinnanvaraa pitäisi olla. En vaatisi kääntämään ajan suuntaa päinvastaiseksi tai mankuisi yhä uudestaan sitä mahtavaa päivää viime joulukuussa. En päivääkään vaihtaisi pois, mutta järjestyksen tahtoisin päättää itse.
Miehen kanssa riidellessä siirtyisin päivän päähän, jo sovintoon. Tai ottaisin takapakkia tutustumisen hetkeen: tosiaan… nämä samat jututhan nauratti mua silloin…
Surun murtamana eläisin säästössä olevan päivän menetetyn kanssa. Jonkun tavallisen päivän vaan, silloin hyvinkin ylihypättäväksi joutaneen. Taas muistaisin: Tuolla tavalla se aina rapsutti leukaansa lukiessaan. Ja oli aina myöhässä!
Pikkuvauvakuukausista vasta riittäisikin päiviä aikasukan varteen. Jakso on vanhemmalle joka tapauksessa päiväni murmelina. Paitsi ettei julman samanlaisina toistuvien päivien kartuttamalla suvereniteetilla ole merkitystä, koska lapsen aika on kulunut kaiken aikaa.
Mutta vauvaperheen kujanjuoksussa yksikin päivä nelivuotiaan äitinä olisi miniloma. Vähät jatkuvasta hoputtamisesta ja ainaisesta kolmeen kertaan kehottamisesta: eilen jo yhdellä ja tänään vielä tanssitunnilla!
Säästövauvapäiviä voisi sitten käyttää lapsen aloittaessa koulun (Mahtavaa, täähän suostuu pitämään kädestä julkisesti!) tai vauvakuumeen iskiessä (Ai niin. Olisko tää nyt tässä).
Lapsillani on vielä mukavaa joustoa ajanmääreissään.
– Äiti, koska on eilen?
– Se oli se päivä, joka oli ennen tätä päivää.
– Ai. Mitä me tehdään eilisen huomenna?
– Niin. Noh. Ainakin istutaan tässä juttelemassa ajankulusta.
Minunkin kannattaisi kurkistaa elokuiseen päivään vuonna 2024, jolloin perheessämme on kolme teini-ikäistä lasta. Saattaisin olla helpottunut saadessani elää tämän eilisen huomisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti