Mitä muistamme lapsuudestamme?

Syksyisenä lauantaina, jokunen vuosikymmen sitten, istun kaksi- ja puolivuotiaan arvovallalla muuttoauton etupenkillä. Isä ajaa autoa. Olen yhtä aikaa ylpeä (minä tässä, isojen hommissa) ja ujona (istun kummisedän sylissä). Miehet naureskelevat jollekin, minulle käsittämättömälle, mutta olen mukana hyvässä tunnelmassa. Valo on kaunis. Uusi koti tarkoittaa hyvää asiaa.

Tämä on varhaisin muistoni: kirkas ja kiistaton. Ja samaan aikaan aika lailla puppua.

Ensinnäkin: Muistoni väritys on täysin retro, Insta-postauksista taas tutuksi tullut. Ei maailma siltä oikeasti näyttänyt, silloinkaan.

Toiseksi: Muuton aikaan isäni ja kummisetäni olivat alle kolmikymppisiä, siloposkisia tuoreita miehiä. Mutta koska he mieltyivät minulle (kaksivuotiaana) aikuisina, muistan heidät tänään paljon vanhemman näköisinä.

Kolmanneksi: Muuttopäivänä satoi. Syksyn valo, jonka kiistatta muistan, vain sopii toiveikkaaseen uuteen kotiin muuttamiseen. 

Neljänneksi: Olisinko kaksi- ja puolivuotiaana kuvaillut tunteitani sanoilla ylpeä ja ujo? Todennäköisesti muistan monimutkaisen tunnekimaran, jolle olen aikuisena antanut sanat.

Näin muistimme toimii. Otamme palasia (tosia), yhdistämme ne sopivalta tuntuviin yhteyksiin (ei alkuperäisiin), väritämme, muokkaamme, lisäämme merkityksiä, poistamme ristiriitaisuuksia. 

Neljävuotiaana muistin varmaan kaksivuotiaan elämästäni paljon muutakin kuin muuttomatkan, mutta vuosien kuluessa muistin enää joskus muistaneeni tai en sitäkään. Tai muistan sen mitä minulle on kerrottu minusta. Omin silmin luodut kuvat korvautuvat valokuvilla, sanoilla, kertomuksilla. Niistä muodostuu se varhaislapsuus, jonka luulemme olevan totta.

Se on lohdullistakin omia lapsia ajatellen. On niin monia hetkiä, joiden toivon vain katoavan lasteni muistista: vaunujenhytkyttelyraivarit, naurettavat marttyyrikohtaukset, itkun täyteiset automatkat. Katsokaa lapset sen sijaan tätä nättiä valokuvaa, jossa hymyilette uuden kodin pihalla! Onpa äiti raikkaan näköinen! Ja mikä valo!