Lapseni ei kuule ajatustani. Hän kiipeää syliin nähdäkseen raitiovaunun ikkunasta puluja ja roskanlakaisijan ja tankin. Vai panssarivaunuko se on? Onko se edes eri asia? Minun ei ole tarvinnut tietää.
Minulle sota on merkinnyt sukupolvien traumaa. Sietämättömän julmuuden kestämistä toisissa ja itsessään. Tai lamauttavaa voimattomuutta, kun ei voi tehdä sitä hyvää, minkä haluaisi. Aina ei voi valita. Tai valinta on niin kohtuuton, ettei siitä toivu. Syyllisyys siivilöityy läpi sukupolvien.
Siksi sota on kaikunut joka päivä työssäni ja perheessäni. Itse on pärjättävä. Paras varautua kaikkeen. Älä heitä mitään pois. Varo! Äkkiä nyt!
Kun jokainen kasvatetaan sotaan, se myös syttyy. Perheissä, parisuhteissa, työpaikoilla, koko maassa. Olen kouluttautunut vuosia, vatvonut ihmissuhteitani loputtomiin, jotta lapseni saisivat uuden äänen sotahuudon rinnalle. Auttaisitko? Vuorotellen! Kaikkien kanssa leikitään. Tuo ei kyllä käy. Anteeksi.
Jos lapseni on tulevaisuuden sotaveteraani, olen valmistanut hänet sinisilmäisesti maailmaan, jota ei sittenkään ole. Hänen lämmin, luottavainen sydämensä murtuu. Voin vain toivoa, että kuiskaukseni kantaa häntä läpi historian. Rakastan sinua. Saat anteeksi.
Ratikkaan syntyy hälinää: Vaunu ei pysähdykään Lasipalatsin pysäkille. Stop-nappuloita painellaan, joku huutaa kuskille. Poikkeuspysäkki on tutun patsaan varjossa: mies, miekka ja hevonen. Mutta minä ja lapsi jatkamme vielä matkaa, sylikkäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti